Kolumnit Uutiset

Uusavuttomuus on hyveeni

Taannoin kunnianarvoisen aviisimme tekstiviestipalstalle kirjoitettu viesti sai minut hämmentyneeksi.

Suun virnistely aiheutui viestistä, jossa kehotettiin Suomea liittymään Natoon, koska katiskaan juuttunutta sorsaa ei kyetty omin resurssein pelastamaan. Teksti oli nokkelasti allekirjoitettu nimimerkillä Uusavuttomat.

Tekstarilla viitattiin lokakuussa lehdessä olleeseen uutiseen, jossa ohikulkija oli soittanut pelastuslaitoksen paikalle havaittuaan sorsan, joka toden totta oli juuttunut katiskaan. Sorsa lopulta pelastui, mutta uusavuttomuus-sana särähti. En pitänyt siitä.

Kerron toisen tarinan, josta en pitänyt.

Tuttavani jauhoi siitä, kuinka hän kerää syksyisin sieniä Helsingissä asuville ystävilleen. Yli 50-vuotias tuttuni sanoi ystäviään tässä yhteydessä uusavuttomiksi, kun eivät mokomia tatteja itse sieltä mistälie Punavuoresta lähde noukkimaan.

Mikä tässä vaivasi? No.

Ystävät, jotka siellä suuressa maailmassa asuvat, ovat tarinan perusteella huomattavasti minua iäkkäämpiä. Voiko iäkäs olla uusavuton?

Olen aina tähän päivään uskonut, että uusavuttomuudella viitataan minun ikäpolveeni. Meihin 1980–1990-luvuilla syntyneisiin Y-sukupolvilaisiin, jotka ovat kasvaneet sormet pleikkarin ohjaimilla ja hunajabroileri höyryämässä lautasella.

On ollut kaukolämpöä ja julkista liikennettä, eikä ole tarvinnut pelätä Tali-Ihantalassa tai lakkoilla punalippu kädessä isoa herraa vastaan. Berliinin muuri on meille muinaishistoriaa, purkkinuudelit ja palomuurit nykypäivää.

Meille kun kaikki on ollut niin helppoa, että hyvä jos osaamme enää kananmunaa keittää.

Joten on loogista, että meitä myös kutsutaan uusavuttomiksi. Emme osaa tehdä vanhoja juttuja.

Pidän nimitystä etuoikeutena. Siihen on tavallaan tottunut, että he he, eipä osaa poika sorvata löylykauhaan metallivartta. No en todellakaan osaa, enkä usko maailman taidonpuutteestani kovin paljon kärsivän.

Meidän pullamössöjen tavaramerkkihyödyttömyys näyttää kuitenkin leviävän. Sorsan pelastaneen ohikulkijan ikää ei tiedetä, mutta tuskin arkipäivänä puistossa kulkee aamukymmeneltä moniakaan nuoria lintuja bongaamassa.

Tuttavani urbaanit ystävätkään tuskin kymmenvuotiaina katselivat telkkarista Pokémonia. Onko siis niin, että aikamme helppo elämä on alkanut tarttunut muihinkin? Enkö tosiaan ole avuttomuuteni kanssa enää yksin?

Vai olisiko sittenkin niin, että vanhat taidot häviävät nyky-yhteiskunnasta, koska niitä ei enää kaikkien tarvitse osata.

Harva enää sienestää selviytyäkseen tai sorvaa löylykauhoja, jotta pääsee saunan kosteassa lämmössä peseytymään.

Sen sijaan nykyään katsotaan säälivästi vanhuksia, jotka eivät osaa käyttää verkkopankkitunnuksiaan. Yhtä lailla voisimme pilkata heitä avuttomiksi. Se ei vaan olisi kovin kohteliasta.

Sukupolvien vertaaminen on hyödytöntä, koska maailma muuttuu. Hei, kohta tietokoneohjelmointia opetellaan jo peruskoulussa.

Kuka sitten on avuton?

@MarkkuUhari

markku.uhari@hameensanomat.fi