fbpx
Uutiset

Vaiettu työpaikkakiusaaminen

Vaikeneminen on kultaa. Näin ilmeisesti ajatellaan yhä Suomessa työpaikkakiusaamisesta.

Suomen Pankista eläkkeelle siirtyneen johtajan Sinikka Salon tapaus nosti aran aiheen otsikoihin. Salo sanoi Suomen Kuvalehdessä, että häntäkin on työpaikkakiusattu.

Kun asiaa perättiin häneltä syvällisemmin, Salo ryhtyi vesittämään väitettään puhumalla asiasta vain yleisellä tasolla.

Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoi blogissaan olleensa koko puoluesihteerikautensa ajan työpaikkakiusattu. Korhonen oli sen verran rohkeampi, että syytti sentään puoluehallitusta kiusaamisesta.

Hyvää ulostuloissa on, että kipeä asia nousi yleiseen keskusteluun. Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan peräti 140 000 suomalaista kokee tulleensa työpaikkakiusatuksi.

Ihmettelyäkin ulostulot aiheuttavat. Miksi Salon ja Korhosen kaltaiset sanavalmiit ja fiksut ihmiset eivät ottaneet asiaa puheeksi työyhteisössään. Nyt tällaisten ongelmien esiin nostaminen aiheuttaa vain eipäs, juupas -väittelyä ja räväköitä otsikoita iltapäivälehdissä.

Asioista puhuminen jälkikäteen ei auta ketään. Helposti käy niin, että paljastukset pannan vain katkeruuden piikkiin ja entinen meno jatkuu.

Väkisinkin tulee mieleen, että jos tämän luokan päättäjät ovat kyvyttömiä puuttumaan vakavaan ongelmaan työyhteisössään, niin miten niitä nostaa esiin tavallinen suoritusportaan duunari. Ilmeisesti ei mitenkään.

Suomalainen työelämä on muuttunut nopeasti. Entinen käskytysorganisaatio hierarkioineen on muuttunut tiimityöksi, jolloin pomo ja alainen istuvat samassa pöydän ääressä ideoimassa ja ratkomassa käytännön ongelmia.

Näissä tilanteissa eivät pelkkä asiaosaaminen ja -johtaminen enää riitäkään. Vaaditaan kykyä hyväksyä erilaisia mielipiteitä, vastaanottaa myös omista ajatuksistaan poikkeavia kriittisiä näkemyksiä ja valmiutta perustella sanomisiaan.

Kun käskemään tottuneelle pomolle esitetään hänen omista mielipiteistään poikkeavia ajatuksia, kokee hän sen loukkaavana ja oman linjansa vastustamisena.

Voimakastahtoinen ja mielipiteitään avoimesti esittävä alainen koetaankin häiriköksi ja vastarannankiiskiksi. Kun tapaukset toistuvat, syntyy ristiriita, joka ratkaisemattomana johtaa helposti kiusaamiseen.

Työtehtävät vaihtuvat vähäpätöisempiin, kutsuja palavereihin ei tulekaan ja käskyttäjäpomon ympärilleen kokoama hovi ryhtyy karttamaan “häirikköä”.

Mitalilla on myös toinen puoli. Tiimityö vaatii myös alaisosaamista. On ymmärrettävä työnantajan oikeudet, sopimusten velvoitukset ja se, että ikävätkin työt pitää tehdä. Asiallinen vaatiminen ja kriittinen palaute eivät ole kiusaamista.

Nämäkin asiat sekoittuvat joskus keskenään.

Pauli Uusi-Kilponen

Menot