Kolumnit Uutiset

Vaikeimman kautta

”En ihmettele enää yhtään, että porukka vetää itsensä hirteen tässä maassa”, sanoi pikkukaupungissa asuva ystäväni, joka etsi apua masennusta sairastavalle isoäidilleen.

Hän yritti selvittää, mitä vaihtoehtoja mummolle on tarjolla, kun mielialalääke ei tehoa. Alkoi tuttu trippi.

Puhelinvaihteessa on ruuhkaa. Minuuttien pimpelipomin jälkeen sairaanhoitaja vastaa ja sanoo, ettei itse osaa auttaa tässä asiassa, eikä oikeastaan edes tiedä kenen heiniä se on.

Soitto uuteen numeroon, jos tällä kertaa lykästäisi. Ahaa, palvelu ei olekaan juuri nyt auki. Psykiatrinen sairaanhoitaja päivystää tunnin viikossa.

Terveyskeskuksen puhelinvaihde, pimpelipom, sairaanhoitaja kuutamolla: ”Varataan nyt aika sitten omalle hoitajalle, hän ohjaa eteenpäin.” Takaisin lähtöruutuun siis.

Edes terveyskeskuksen henkilökunta ei tunnu hahmottavan järjestelmää, eikä mikään ihme. Järjestelmillä ei ole nimiä eikä kukaan tiedä mistä ne alkavat ja mihin loppuvat. Ne ovat sääntölistoja, toimintaperiaatteita, lakeja ja dataa, jotka vaativat toimimaan tietyllä tavalla antamatta perusteluja.

Järjestelmien on tarkoitus kesyttää potilaiden tai asiakkaiden joukko itseohjautuvaksi massaksi, ei palvella ihmistä. Ne palvelevat itseään, järjestystä ja tehokkuutta.

Olisikohan jossain puhelinvaihde, josta osataan ohjata henkilölle, joka osaa ehkä kertoa, miten järjestelmästä saa apua?

”Kuinka sairaan vanhuksen pitäisi selvittää asiansa, jos täysin toimintakykyinen aikuinenkin hukkuu puhelinvaihteisiin, varausjärjestelmiin ja potilasohjeisiin”, pohti mummon asioita hoitanut ystäväni.

Järjestelmä tai palvelu on epäonnistunut, jos ihminen ei osaa käyttää sitä. Ihmisiä ovat myös vanhukset, vammaiset, nuoret ja maahanmuuttajat, joilla on oikeus saada kysymyksiinsä vastaus paitsi terveyskeskuksessa myös eri virastoissa.

Työttömänä tuenhakijana huomaa, mistä järjestelmien hankaluus juontaa. Suomessa rakastetaan valvontaa ja väärinkäytön ehkäisemistä. Työtön saa ravata virastoissa, kun selvitetään, millä perusteella tuen saanti voitaisiin evätä.

Järjestelmä pitää huolen siitä, ettei kukaan vahingossakaan saa liikaa sosiaalitukia tai hoivaa.

Takaisin masentuneen mummon luo. Hänelle löytyi apu, sillä lapsenlapsi otti hänen ahdinkonsa vastuulleen. Mutta entä ne mummot, jotka jäävät puhelinvaihteen avun varaan?

Byrokratia eriarvoistaa ihmisiä. Jos avunsaanti on kiinni viitseliäästä läheisestä, on viranomaisen viesti selvä: järjestelmä ei ole ihmistä varten.

Sääntely on kääntynyt itseään vastaan, jos toimintaperiaatteen takia yksikertaisesta asiasta tulee vaikea.

Järjestelmät kohtelevat ihmistä armottomasti, mutta miksi me olemme niin armollisia niitä kohtaan? Moni niistä kun olisi valmis kuopattavaksi suunnitelmatalouden ja sääty-yhteiskunnan väliin.

Päivän lehti

3.6.2020