Uutiset

Vain Nuuka Viljo vaatii kaikesta rahaa

Hattulan rahakätkön löytäjät pahastuivat siitä, että Museovirasto maksoi löydöstä ”vain” 450 euroa. Eihän siitä jäänyt kuin 225 euroa löytäjää kohti. Minä pahastuin heidän pahastumisestaan. Pitääkö tosiaan omastaan maksaa?

Muinaismuistot kuuluvat Suomen kansalle. Toisin sanoen ne ovat meidän kaikkien omaisuutta, ja palkkion saajat maksavat itse verovaroistaan osan palkkiostaan.

Nurmijärveläisen sanonnan mukaan vain Nuuka Viljo vaatii kaikesta maksun. Minun mielestäni muinaislöydöistä ei pitäisi mitään maksaa eikä varsinkaan vaatia.

Museovirasto toki maksaa löytäjille, mutta se on lunastushinta. Ei ole olemassa mitään listahintaa, jolla hinta määritellään. Keskimäärin hinta on hyväkuntoisesta esineestä 100-200 euroa, mutta usein se on vain kymmeniä euroja.

Lunastushintaan vaikuttaa, onko esineen avulla löydetty ennestään tuntematon muinaisjäännös. Niin taisi käydä Hattulassa, joten Museoviraston maksama hinta oli tavallista korkeampi.

Toiseksi Hattulassa oli kyse hopearahoista eli jalometalliesineistä, joiden lunastushinta määräytyy metallin kulloisenkin arvon mukaan.

Sanonta ”mittaamattoman arvokas esine” kuvaa ylimalkaisesti vain sitä, että esine on äärettömän harvinainen tai ainutlaatuinen, toisin sanoen korvaamaton.

Sananmukaisesti sanonta ”mittaamattoman arvokas” johtuu siitä, ettei esineellä ole rahalla mitattavaa arvoa.

Rahallinen arvo on kaupallinen arvo, joka voi muodostua vain esineet myymällä tai ostamalla. Muinaisesineillä ei ole minkäänlaista rahalla mitattavaa arvoa ja silti ne ovat ”mittaamattoman arvokkaita”.

Harva taitaa tietää, ettei Museovirasto saa myydä yhtäkään esinettä kokoelmastaan. Valitettavasti se joutuu lunastuksella ”ostamaan” esineitä löytäjiltä, mikä on niin väärin.

Sukulaispoika löysi pellosta kivikautisen kivikirveen ja sai Museovirastolta kiitokseksi ystävällisen kirjeen ja kunniakirjan. Poika oli ikionnellinen huomaavaisuudesta ja ripusti kunniakirjan kehystettynä huoneensa seinälle.

Olen sitä mieltä, että sellaisen huomaavaisuuden pitäisi riittää meille kaikille.

Jossakin päin maailmaa museot voivat myydä esineitään. Muinainen Neuvostoliitto myi arvokokoelmiaan ulkomaille saadakseen ulkomaanvaluuttaa.

Jos Museovirasto voisi myydä vaikkapa mittaamattoman arvokkaan Huittisten hirvenpään japanilaiselle keräilijälle, sen talous olisi turvattu vuosiksi eteenpäin.

Viraston ei tarvitsisi murehtia, mistä se saa kokoon kolmen miljoonan säästöt, joita opetusministeriö siltä vaatii. Eihän virasto voi säästää muualta kuin henkilökunnan palkoista eli väkeä irtisanomalla.

Sillä menolla saavat Hattulan muinaiskätkönkin löytäjät lopun ikäänsä odottaa vastausta löytönsä merkityksestä.