Uutiset

Vainikaisen kahvila tuoksuu yhä

Meri Sarjanen oli 30-luvun lopulla vain 13-vuotias aloittaessaan työnteon Linnankadun ja Raatihuoneenkadun kulmauksessa olleessa Vainikaisen kahvilassa. Ensi alkuun tyttö toimitti kaupungilla asioita, mutta yleni lopulta kahvilan tarjoilijaksi. Neljän vuoden työrupeama oli ylös- ja alaspäin menoa.

– Vainikaisen alakerrassa oli myymälä, mutta keittiö ja varsinainen kahvilan puoli oli yläkerrassa. Ensin tarjoilija meni ottamaan yläkerrasta tilauksen, sitten hän meni alakertaan viemään sen ja kiipesi taas keittiöön hakemaan herkut. Ja sitten taas alakertaan kassalle. Voi sitä rappusten kiipeämistä, Sarjanen nauraa.

Vainikaisen kahvila rinkelimainoksineen kuului olennaisena osana Hämeenlinnan keskustan katukuvaan 60 vuotta. Kondiittorimestari Tauno Lähteenmäki kävelee työpaikkansa ohi 1950-luvun lopussa. Kuva Kirsi Karhisen albumista.

Vainikaisen kahvilasta vain kivenheiton päässä asuneen Meri Sarjasen mielestä etenkin Hanna Vainikainen oli pieni tiukka täti, jolla oli sana hallussaan. Alkoholisoitunutta leipurimestaria ”mamma” valvoi tiukasti, mutta samalla lempeän ymmärtävästi.

– Mamma sanoi aina, että Kalle rakas, älä kränää, Meri Sarjanen hymyilee.

Mestaria ei tuohon aikaan enää paljon näkynyt, sillä hän vietti päivänsä pääasiassa kotonaan kahvilan yläkerrassa. Minä kävin ostamassa hänelle välillä akvaviittia, kun hän ei enää itse päässyt liikkumaan.

Kalle Vainikainen vietiin lopulta Helsinkiin sairaalaan, jossa hän kuoli vuonna 1942.

– Muistan hyvin, kun mestari tuotiin ruumisvaunuilla asemalta Ahveniston hautausmaalle. Vaunut pysähtyivät Vainikaisen kahvilan eteen. Mestari antoi näin viimeisen tervehdyksen.

Teräväsanainen Hanna Vainikainen herätti myös pelkoa. Meri Sarjaselle jäi hänestä kuitenkin hyvät muistot. Harvassa työpaikassa työntekijöitä kohdeltiin yhtä reilusti. Kahvilan kymmentä työntekijää varten oli esimerkiksi oma keittäjä, joka teki näille päivittäin lämpimän aterian.

– Vainikaisen kahvila oli auki aamuseitsemästä iltaan kello 20.30 asti. Etenkin iltaisin se oli aivan täynnä – myös sotien aikaan. Välillä ilmahälytyksen aikana tarjoilijat ottivat kassan kainaloon ja lähtivät asiakkaiden kanssa pihalla olleeseen pommisuojaan. Kun hälytys oli ohi, kahvila avattiin taas uudestaan.

Kyllä tulee muistoja mieleen, Meri Sarjanen huokaa käydessään ensimmäisen kerran vanhan työpaikkansa Vainikaisen kahvilan paikalla olevassa ravintola Linnan krouvissa. Ravintolassa kunnioitetaan vanhaa ja on nostettu kahvilan vanhat kuvat seinälle.

Meri Sarjanen lopetti työskentelynsä Vainikaisella, mutta jäi alalle. Ennen eläkkeelle jäämistään hän työskenteli hotelli Aulangolla parikymmentä vuotta.

Näin jälkeenpäin Meri Sarjanen sanoo harmitelleensa, ettei tiedä, missä kahvilan hieno mainosrinkilä on. Työtodistuksessa rinkilämerkki sentään oli.

– Pidin todistusta pitkään tallella, mutta nyt se on museossa.

Lyseolaisten lempipaikka
Johannes Hannukalan mieleen jäi erityisen hyvin suorapuheinen ja reilu mamma-Vainikainen, joka oli aina valmis pitämään lyseolaispoikien puolia. Pojat kokoontuivat 30-luvulla kahvilan yläkerran peräkammarissa,, jonne mamma kiikutti mehua.

– Voi sitä matematiikan probleemien määrää, jota huoneessa ratkottiin. Viikonloppuisin mentiin aina Reskalta Vainikaiselle.

Hannukkalan isä Väinö oli paikallinen taksiautoilija, joka kuljetti Vainikaiselta pullat Linnankasarmin sotkuun. Poika oli usein reissuilla isänsä mukana, sillä Vainikaiselta sai leivoksien reunoja herkutellakseen.

– Kalle Vainikainen oli kovan sunnuntaimetsästäjän maineessa. Isä häntä joskus kuljetteli Katiskoskelle metsästämään, vaikka se tarkoittikin lähinnä kannonnokassa istuskelua pullon kanssa.
Kerran Vainikaiselle kävi ohraisesti, kun hän ei päässytkään metsästämään. Katiskoskelta tuli emäntä maanantaina kahvilaan jäniksen raadon kanssa ja kaupitteli sitä Hanna Vainikaiselle.

-Mamma sanoi, että aviomies hoitaa tavallisesti riistapuolen metsästysreissuillaan. Katiskoskelainen emäntä ei tiedosta hätkähtänyt, vaan sanoi kyllä tietävänsä sen. Heiltähän mestari tavallisesti jäniksensä on ostanut, Johannes Hannukkala nauraa.

Munia hatussa
Vainikaiset elivät kahvilalleen ja leipomolleen. Hanna Vainikainen oli kahvilassa aamusta iltaan ja tunsi asiakkaansa. Aivan 40-luvun alussa Hämeenlinnaan muuttanut Kerttu Kivikari muistaa kasvattiäitinsä Helmi Anttilan olleen kahvilassa töissä samaan aikaan Yrjö Heinäsen kanssa.

– Eräänä aamuna Yrjö tuli töihin, eikä muistanut ottaa hattua pois päästä. Mamma huomautti heti pojalle, että onko tällä munia hatussa, kun se ei nouse, Kerttu Kivikari myhäilee.

Hämeenlinnalaisen Airi Dukin elämään Vainikaisen kahvila astui 50-luvulla. Tuolloin Hämeenlinnassa tyttölyseota käynyt renkolaistyttö tottui kahvilan oven päällä roikkuvaan rinkeliin.

– Minulla ja äidilläni oli tapana tavata Vainikaisella säännöllisesti ja se oli maalaistytölle yhtä juhlaa. Jo pelkkä tuoksu huumasi. Olen minä monet kaakaot elämässäni juonut Vainikaisen jälkeenkin, mutta missään se ei ole maistunut yhtä hyvältä.

Nykyisin Tammelassa asuva Pertti Nykänen muistaa aina Vainikaisen kahvilan kymmenen pennin pajatson. Kultakeskuksen juoksupoikana päivittäin Vainikaisella käynyt Pertti haki kahvilasta päiväkahvipullat ja tapitti silmä kovana eturessun täyttymistä.

– Olin juoksupoikana vuoden 1961 kesästä vuoden 1962 kesään ja onnistuin voittamaan täyden 60 pennin potin aika monta kertaa. Kokemus auttoi.

Vahvojen naisten kahvila
Kalvolalaisen Ari Vuoren mieleen Vainikaisen kahvila jäi vahvoista naisistaan. 14-vuotiaana Vainikaisella työnsä pullapoikana aloittanut Vuori ei unohda tilipäivien jännitystä, kun hän haki palkkapussinsa rouva Vainikaisen kotoa leipomon yläkerrasta.

– Myymälästä piti huolen tiukkaotteinen myymälänhoitaja, joka oli vähintään yhtä hyvä suustaan kuin rouvakin. Silloin suut kyllä pidettiin supussa, kun kahvilan asiakkaat kehuivat Vainikaisen ruisleipiä kaupungin parhaiksi. Ne kun toimitettiin kahvilaan naapurista Backmanilta.

Ari Vuori kantoi kahvilaan pullia Linnankadun puolella sijainneesta leipomosta viitisen vuotta. Kahden vanerisen tarjottimen päälle ladottujen herkkujen kiikuttaminen kävi työstä ennen kaikkea kovalla tuulella. Monta kertaa tuuli puhalsi paakelsit tantereeseen.

– Tottakai kuormasta syöminen oli ankarasti kielletty, mutta enhän minä voinut tuulihattuja vastustaa.

Ari Vuori lopetti työnsä Vainikaisella, kun hän meni armeijaan. Leipomohommia hän ei kuitenkaan jättänyt vielä pitkään aikaan, sillä hän työskenteli pitkään OTK:n keksitehtaalla.