Kolumnit Uutiset

Väkivallan kulttuuri

Peukaloidessani kännykkääni lasteni seurassa en pidä itseäni suinkaan esimerkillisenä vanhempana. Havahtuessani tänäkin syksynä leikkipuistossa New York Timesin vaaliuutisoinnin ääreltä ympäröivään todellisuuteen olen tuntenut oloni asianmukaisesti syylliseksi. 

En silti koskaan ollut ajatellut sortuvani väkivaltaan ennen kuin viime viikolla tuhansien kaltaisteni pääkaupunkilaisvanhempien tavoin törmäsin Helsingin kaupungin rahoittamaan, kotiväkivaltaa vastustavaan kampanjaan. Sen mainoskuvissa pallotuoliin umpioitunut äiti pitelee pädiään autuas hymy kasvoillaan lasten koputellessa murheellisina tuolin takapuolta. 

Vielä dramaattisempi on video, jossa äiti vastaa hiekkarannalla kännykkäänsä ja korppi anastaa sillä välin hänen tyttärensä. Välinpitämättömyys on nykypäivän väkivaltaa, kampanjan slogan kuuluu.

Ymmärrän, että äidit kokivat mainokset naisia syyllistävinä. Itse en edes ajatellut, että kuvissa oli nimenomaan nainen. Miehenä loukkaannuin todella vasta silloin, kun kampanjan puhemies kertoi varmana tietonaan, että miehet ovat joka tapauksessa poissa lastensa elämästä eikä heitä siksi tällä kampanjalla olisi edes mahdollista syyllistää. Tekisi mieleni sanoa, että tällainen puhe on nykypäivän väkivaltaa. 

Henkisen poissaolon ja todellisen väkivallan rinnastaminen oli kampanjalta huomiohakuista typeryyttä. Toki keskustelu heräsi, mutta oliko se edes keskustelu vai vain jälleen yksi some-myrsky, johon osallistuessaan loukkaantuneet nykyvanhemmat silittelivät taas kerran älypuhelimiaan sen sijaan, että olisivat silitelleet lapsiaan? 

Sääli, että kampanjasta tehtiin näin klikkihakuinen. Itse asiasta, kaikkialla mukana kulkevien pienten tietokoneidemme vaikutuksesta perhe-elämään ja lapsien ainutkertaiseen lapsuuteen nimittäin pitäisi puhua. 

On kuitenkin liian helppoa etsiä ratkaisua vain isien ja äitien itsekurista. Jos nimenomaan mobiililaitteet ovat nykyajan aseita, elämme valitettavasti väkivallan kauttaaltaan läpäisemässä kulttuurissa. Lapset ovat väkivaltaisia itsekin. Tässä ympäristössä heistä kasvaa melkein väkisinkin väkivallan ammattilaisia, tekivät vanhemmat mitä tahansa. 

Menetimme Nokian matkapuhelimet, meidän ei kansakuntana tarvitse kantaa syyllisyyttä itse aseiden valmistamisesta, mutta toisaalta toivomme on Supercellin kaltaisissa pelifirmoissa, nykyajan patruunatehtaissa. Ikävä totuus on, että vaikka toisinaan yritämme päästä väkivallasta eroon, me enimmäkseen ihailemme sitä. 

En vastusta syyllistämistä. Syyllisiähän me vanhemmat olemme, koira ei olisi älähtänyt jos kalikka ei olisi kalahtanut. Toivoisin vain rehellisempää tilanneanalyysia ja ennen muuta parempia ohjeita. 

Laittakaa vaan ne laitteet kokonaan pois ei ole kovin hyvä neuvo, kun juuri niissä samoissa laitteissa on jo väkivallasta kärsivien lasten koulutehtävätkin.    

 

Juha Itkonen
kulttuuri@hameensanomat.fi