Kolumnit Uutiset

Välittäminenkin on ulkoistettu

Suomessa käydään arvokeskustelua. Keskusteluun kuuluu se, miten me huolehdimme vanhuksistamme.

Puhe käy kuumana siitä, miten monta hoitajaa pitää olla kymmentä vanhusta kohden. Viisi on minimi. Jos määrä on seitsemän, vanhuksia suorastaan hellitään.

Meillä on myös järjestelmä, jossa yksin kotona asuvia vanhuksia autetaan. Hoitohenkilö käy parhaassa tapauksessa joka päivä laittamassa ruokaa, siivoamassa ja auttamassa ikääntynyttä kauppareissulla.

Kaikki on siis hyvin, ja me ylpeinä kerromme, miten haluamme heille inhimillisen elämän viimeiseen hengenvetoon asti.

Tämä kaikki hyvä ja kaunis on paljolti katsojan silmässä. Hyvinvointivaltio Suomessa, kuten useimmissa kaltaisissamme maissa, välittäminen on ulkoistettu joko kunnille tai yksityisille palvelutarjoajille.

Omaisten panos jää helposti pikaiseen piipahtamiseen viikkoja lapsiaan odottaneen vanhuksen luona. Käynnin suunnittelukin voi johtaa sananvaihtoon, johon välittäminen ja kunnioitus sopivat tavattoman huonosti.

”Pitääkö sinne mennä? Onhan siellä käyty. Ei kai meidän lasten tarvitse tulla.”

Tällaiset keskustelut eivät suinkaan ole harvinaisia sivistysvaltio Suomessa, jossa hoetaan väsymiseen asti jakamattomasta ihmisarvosta, sen kunnioittamisesta ja vaalimisesta.

Vieraasta kulttuurista tulleet saattavat nimetä koreat palvelutalomme välittämisen irvikuviksi. Kun näin käy, me suomalaiset koemme, että meillä on täysi oikeus loukkaantua ymmärtämättömän vieraan puheista.

Minulla on omakohtainen kokemus siitä, miten välittäminen voidaan kokea meistä poikkeavalla tavalla.

Balilla paikallinen nuorimies oli aidosti hämmästynyt suhtautumisestamme ikääntyneisiin ihmisiin. Hän ei ollut uskoa koko kertomusta hienosta palvelujärjestelmästämme.

Kysymykset olivat hämmentäviä:

” Eikö vanhuksille tule ikävä lapsiaan ja lastenlapsia ja lapsilla ja lapsenlapsilla vanhuksia.”

Varmasti tulee, mutta kun palvelutalovanhusta näkee harvakseltaan, ruuhkavuodet ja tärkeät harrastukset painavat päälle, toistuvasti samoja huolehtivia kysymyksiä esittävä omainen ikävineen unohtuu.

Väkisinkin omaa itsekkyyttämme panee pohtimaan vieraan kysymys tyhjistä huoneista, joita taloon jää lapsien lähdettyä pesästä.

”Eikö siellä tyhjässä huoneessa olisi isovanhemman tai vanhempien paikka ihan niin kuin teillä oli kotona asuessanne?”

Tilaa on, mutta kun käy vieraita ja silleen. Kiistaakin syntyy, kun vanhukset tyrkyttävät sitä omaa elämisen malliaan.

Selitykset tuntuvat yhtäkkiä ontoilta, vaikka ne meidän suomalaisten kesken ovat yleisesti ymmärrettyjä ja hyväksyttyjä. Ihan ei mene läpi sekään, että meillä on kova verotus ja verovaroille pitää saada vastinetta.