Uutiset

Valtiohoitajan vaikea oppositiokausi

SDP näyttää malliesimerkkiä siitä, miten vaikeaa suuren puolueen on Suomessa harjoittaa uskottavaa oppositiopolitiikkaa.

Ensialkuun oltiin hissukseen tuoreen puheenjohtajan Jutta Urpilaisen johdolla. Niinpä gallupit kertoivat perussuomalaisten onnistuneen parhaiten oppositiopolitiikassaan. Kun puheenjohtaja Timo Soini lähti Brysseliin ja kun vasemmistoliiton vetovuoro vaihtui Martti Korhoselta Paavo Arhinmäelle, nousi jopa laitavasen demarien edelle hallituksen sparraamisessa.

Vuodenvaihteessa tahti SDP:ssä muuttui, kun Eero Heinäluomasta tuli eduskuntaryhmän puheenjohtaja. Heinäluoma on käynyt koko ajan ärhäkkäästi hallituksen kimppuun, ja Kreikan kriisi sai vain lisäkierroksia Heinäluoman kritiikkimyllyyn.

Toki opposition pitää haastaa hallitusta. Ongelmia vain tuottaa se, ettei SDP ole oppositiopuolueena uskottava. Jo Heinäluoman ja puheenjohtaja Jutta Urpilaisen kehon kieli kertoo vastentahtoisesta roolista.

Parivaljakon kertoessa, etteivät he voi hyväksyä hallituksen esittämää Kreikan kriisipakettia, posket punoittivat ja äänikin vähän värisi.

Heinäluoma ja Urpilainen tiesivät, että heidän ehtonsa paketin hyväksymiselle olivat tuulesta temmattuja ja vailla realismia. On vaikea esittää selityksiä, joihin ei itsekään usko.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok.) ja pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) arvostelivat rankasti Heinäluomaa ja varoittivat, että SDP ajaa linjallaan itsensä ulos suomalaisesta valtapolitiikasta.

Tämäkin oli poliittista teatteria. Ei SDP itseään mihinkään aja. Jos vaaleissa tulee menestystä, valtioneuvoston ovi aukeaa ja ovesta astuvat sisään valtiohoitajapuolueen edustajat, jotka jatkavat siitä, mihin edellinen hallitus jäi.

SDP:n epäuskottava oppositiorooli ei ole mitenkään outo asia. Näin tahtoo käydä aina sille yhdelle, joka kolmesta suuresta jää oppositioon. Kun punamulta hallitsi, kokoomuksen suunnasta räksytettiin koko ajan edunjaon ja iltalypsyjen palaamisesta politiikkaan.

Vaikeinta oli Esko Aholla, kun hänen johtamansa keskusta jäi oppositioon vuoden 1995 vaaleissa. Aho turhautui, eikä edes sapattivuosi Yhdysvalloissa palauttanut hänen poliittista intohimoaan, jota ruokki vain hallituksessa vaikuttaminen.

Keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki selvisi Ahoa paremmin oppositiojohtajana. Hän jaksoi ihan aidosti käydä sinipunahallituksen kimppuun. Vuoden 2003 vaalien alla into oli jopa niin kova, että hän ryhtyi hiillostamaan demarien puheenjohtajaa, pääministeri Paavo Lipposta salaisilla, laittomasti hankituilla tiedoilla.

Edes Jäätteenmäen härski peli ei vaikuttanut hallituskuvioihin. Keskusta ja SDP istuivat alkushokista toivuttuaan sopuisasti valtioneuvostossa. Lipponen ei sentään suostunut hallitukseen.