Uutiset

Vangit raapustivat ahkerasti rihvelitauluihin

1800-luvun lopulla vankilaan joutunut saattoi saada parempaa tai ainakin yhtä hyvää alkeisopetusta kuin sen ajan maaseudun kiertokouluissa. Tämä paljastuu Vankilamuseon uudesta erikoisnäyttelystä.

Vangit opiskelivat opettajan johdolla ennen kaikkea lukemista, laskemista, kirjoitusta sekä Suomen ja Venäjän maantiedettä. Oppitunteja saattoi olla muutamasta tunnista jopa 12 tuntiin viikossa.

– 1800-luvun lopulla vangit osasivat usein lukea auttavasti, mutta kirjoitustaito oli heikko. Tämä tosin oli tuohon aikaan muutenkin yleistä rahvaan keskuudessa, kertoo Vankilamuseon tutkija Saija Sillanpää.

Vankilassa käytettiin paljon rihvelitauluja, mutta jälkipolville on säilynyt myös vihkoon tehtyjä kirjoitusharjoituksia, joista päätellen jälki oli ajoittain jopa kadehdittavan siistiä. Myös vangin lukemisen ja laskemisen taidot paranivat yleensä tuomion aikana huomattavasti.

Pyrkimys kunnon opetukseen

Vankien alkeisopetuksen käynnisti ajatus siitä, että tietämättömyys voisi olla yksi rikollisuuden taustavaikutin.

– Ajateltiin, että sivistyksellä voitaisiin estää uusintarikollisuutta. Tosin jo hyvin varhaisessa vaiheessa huomattiin, että rikollisuuden taustalla oli myös muita yhteiskunnallisia syitä, taustoittaa näyttelyn koonnut Sillanpää.

Vuoden 1889 rangaistuksen täytäntöönpanoasetuksen mukaan opetusta piti antaa yli kolmen kuukauden rangaistusta kärsivälle, alle 40-vuotiaalle vangille, jonka luku-, kirjoitus- ja laskutaidot olivat heikot.

Käytännössä aivan näin ei ollut, sillä 1800-luvun lopulla esimerkiksi Helsingin kuritushuoneessa puolet koulutusikäisistä vangeista oli vapautettu opetuksesta.

Alunperin vankien perusopetus oli pappien harteilla, mutta 1870-luvulta lähtien vankilat pestasivat useimmiten kansakouluopettajia.

– Opettajien tehtäviin kuului paitsi alkeisopetus, myös esimerkiksi vankilan kirjaston ylläpito ja vankien kirjoittamien kirjeiden tarkastaminen. Opettajat siis tavallaan lisäsivät toisella työllään toista.

Tavausharjoituksista kokopäiväopiskeluun

Saija Sillanpää muistuttaa, että vankilassa opetukselle oli paljon esteitä, vaikka välineet olivatkin samat kuin siviilikoulussa. Vankila oli laitos, jossa järjestys ja kuri menivät muun edelle.

Pitkäjännitteiseen opetukseen ei ollut mahdollisuuksia varsinkaan tutkintavankilana toimineen vanhan Hämeen lääninvankilan kaltaisissa paikoissa, jossa vankien vaihtuvuus oli suurta.

Vuoden 1921 oppivelvollisuuden myötä painotus alkoi siirtyä jatko-opetukseen, sillä useimmilla vangeilla oli jo kansakouluopintoja takana, kun he joutuivat tiilenpäitä lukemaan.

1950-luvulla opetus siirrettiin opintopiireihin ja -kerhoihin, joissa saatettiin käsitellä hyvinkin yleisluontoisia aiheita, kuten taidetta tai avioliiton edellytyksiä. Joskus katsottiin myös filmejä.

Vuodesta 1975 lähtien vankiloissa on ollut mahdollista opiskella täysipainoisesti vaihtoehtona työnteolle.

Vankilamuseon näyttely on koottu sen omista kokoelmista. Aineisto on peräisin vankiloista eri puolelta Suomea.