Uutiset

Vanhat tragediat paperille aivoja vaivaamasta

– Suvussa kulkevat traumat ovat kuin perisynti. Ne pysyvät mukana ja kummittelevat ja aiheuttavat kaikenlaista pahaa, kuvailee hämeenlinnalainen Eero Tuominen.

Hän on eläkkeelle jäätyään ryhtynyt vapauttamaan näitä traumoja paperille. Hän haluaa paitsi kirjoittaa menneisyyden kirjaksi suvulleen, myös julkaista tapahtumien pohjalta fiktiivisen romaanin.

Tuominen ei ole halunsa kanssa yksin. Omasta elämästä kirjoittaminen on viime vuosina tullut yhä suositummaksi, kertoo elämänkaarikirjoittamisen kursseja muun muassa Vanajaveden Opistossa kuusi vuotta vetänyt kirjailija ja psykoterapeutti Pepi Reinikainen.

– Ihmisillä on hurja tarve kirjoittaa elämästään. Siihen vaikuttaa paitsi se, että maalta lähteneet suuret ikäluokat pohtivat katkenneita juuriaan, myös yksilöä korostava nykyaika. Jokaisen tarina on tärkeä, Reinikainen pohtii.

Vanajaveden Opistossa kurssia ei tällä hetkellä ole. Eero Tuominen käy mikkeliläistä Elämäntarina-koulua, jonka kurssit on sorvattu erityisesti niille, jotka haluavat kirjoittaa kirjan suvustaan tai menneisyydestään. Vaikka vuoden päivät toiminut etäkoulu sijaitsee Etelä-Savossa, sen kursseille on osallistunut useita kantahämäläisiä.

Ei pelkkää menneen märehtimistä

Reinikaisen mukaan on tärkeää, että ihminen tekee tilit selviksi elämänsä kanssa. Elämänkaarikirjoittamisessa liikkeelle lähdetään isovanhemmista, mutta kun menneisyys on selvitetty, nuoli osoittaa tulevaan.

– Kirjoittaminen ei ole vain menneen märehtimistä, Reinikainen tähdentää.

Eero Tuominen pohtii muun muassa salaisuutta, jonka hänen isänsä paljasti pelättyään kuolevansa sodassa. Isällä oli lapsi nuoruuden renkivuosilta. Se oli iso isku koko 11-lapsiselle perheelle.

Perheen lapsille jäi myös paha maku koulunkäynnistä.

– Ei ollut helppoa olla köyhä, helluntailainen ja syrjäkulmilta kotoisin. Kouluväkivaltaan ei 1950-luvulla juuri puututtu. Kai sitä pidettiin karsintamenetelmänä: jos sai turpiinsa, sen oli luultavasti ansainnut, Tuominen miettii.

– Kun asioita käsittelee kirjoittamalla, ne on ehkä helpompi antaa anteeksi. Tämä tuntuu vaikealta, mutta vapauttavalta prosessilta.

Tuominen toivoo suvun nuorten jäsenten lukevan kirjan.

– Kirjoitan tarinasta kaksi versiota. Yhden omakustanteena suvulle ja toisen, fiktiivisemmäksi muunnetun, julkaistavaksi. Toivon kirjoittavani vielä joskus täysin fiktiivisiäkin kirjoja, mutta helpointa on varmaan ammentaa omista kokemuksista.

Ei mikään yhden iltapäivän juttu

Elämänkaarikirjoittamisen ja Elämäntarina-koulun kursseille tulee monenlaisia kirjoittajia. Niitä, jotka tarttuvat kynään ensimmäistä kertaa ja niitä, jotka ovat kirjoittaneet työkseen tai pöytälaatikkoon. Reinikainen tähdentää, ettei ole ihan sama, kuka kursseja vetää.

– Vetäjällä on oltava terapeuttista silmää. Omasta elämästä kirjoittaminen voi olla yllättävän rankka prosessi.

Reinikaisen mukaan elämänkaaren hahmottaminen ei kiinnosta vain eläkeikäisiä. Toisen ison ryhmän muodostavat noin 35-vuotiaat.

– Kun ihminen on hyvässä kunnossa ja innostunut, työtä ei kannata siirtää. Kirjoittaminen on sekä mielelle että ruumiille rankkaa. Elämästä ei kirjoiteta noin vain yhtenä iltapäivänä.

Omilla kursseillaan Reinikainen ei painota valmiin tekstin julkaisemista. Tärkeää on itse kirjoittaminen – sitä paitsi julkaisemisen ajatteleminen toisi kirjoittamiseen erilaisen vireen.

– Ajatus mahdollisesta julkaisemisesta usein muuttaa tekstin kaunistelevaksi.

Eero Tuomiselle julkaiseminen on tärkeää. Hän ei osaa määritellä, miksi näin on, mutta siihen hän tähtää.

Alkupotku ja rehellinen mielipide

Miksi kurssille? Eero Tuominen otti yhteyttä Elämäntarina-kouluun nähtyään lehdessä ilmoituksen. Hän toivoi saavansa paitsi potkun ryhtyä tuumasta toimeen, myös opetusta. Hän on aiemmin kirjoittanut etupäässä tieteellistä tekstiä työskennellessään projektitutkijana Tampereen yliopistossa.

– Haluan myös saada tietoa julkaisukanavista. Ja kuulla rehellisen mielipiteen siitä, mikä tekstissäni on pielessä.

Tuominen toivoo saavansa tarinansa ensimmäisen version valmiiksi kesään mennessä.

– Saa nähdä. Tällä hetkellä tietokone on makuuhuoneen nurkassa, enkä haluaisi häiritä vaimoani kirjoittamalla yöllä. Toisaalta rohkeimmat ja luovimmat ajatukset tulevat yleensä aamuyöstä, hän nauraa.