Uutiset

Vanhus, vaan ei mikään vaivainen

Oma asenne vaikuttaa elämänlaatuun oli sitten vanha tai nuori. Samanlaisissa oloissa joku on ruikuttaa, toinen löytää ilonaiheita.

– Minulle vanhuus on ollut ja on edelleen hyvää aikaa, Kirsti Lemmetty (76) sanoo.

Hän ei ikäänsä paljon mieti, kun on niin paljon muutakin ajattelemista. Ystäväpiiri on laaja ja harrastuksia riittää. Joutenolostakin voi tuntea mielihyvää.

– Voi että minä nautin aamuista, kun voin kaikessa rauhassa nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, istua kahvikupin ja sanomalehden ääressä ilman kiirettä. Nyt voin itse päättää tekemisistä ja menemisistä, Hämeenlinnan Ojoisilla kerrostalossa asuva Lemmetty listaa eläkeiän iloja.

Vuodet ovat luonnollisesti tuoneet mukanaan fyysisiä muutoksia ja vaivojakin, mutta sisältäpäin hän kokee olevansa sama ihminen kuin ennenkin.

Tiedotusvälineiden kuvaukset vanhuudesta tuntuvat vierailta.

– Vanhoja ihmisiä näyttää niiden mukaan olevan nykyisin vain kahdenlaisia: trimmattuja, supervauhdikkaita ”ikinuoria” tai surkeina ja hylättyinä kyyhöttäviä ressukoita. Minulla on paljon ikäisiäni ystäviä ja tuttavia. Ei heistä ketään ole hylätty yksinäisyyteen. Suurin osa on virkeitä ja tyytyväisiä elämäänsä.

Vanhusten ongelmia hän ei halua silti kiistää.

– Monet vanhukset ovat Suomessa liian köyhiä ja monet saavat sairastuessaan liian vähän hoitoa ja apua, terveydenhoitajana Itä-Suomessa elämäntyönsä tehnyt Lemmetty tietää ja korostaa olevansa kiitollinen terveydestä ja toimeentulosta.

Käsitöitä, snookeria, ihania ihmissuhteita

Kirsti Lemmetyn rakkain harrastus on käsityöt. Hänen sormissaan on syntynyt tilkkutöitä, neuleita, asusteita ja mitä värikkäin joukko satuhahmoja keijuista prinsseihin ja tontuista enkeleihin. Satuhahmojen tekoon ovat innoittaneet ystäväperheen lapset, joilla riitti ideoita toteutettavaksi.

Lukeminen on myös hyvin mieluisaa, samoin kielten, erityisesti ranskan opiskelu ja valokuvaus. Kajaanin runoviikoilla Kirsti Lemmetty alkoi käydä vuonna 1985. Tänä kesänä runoviikko jäi väliin ensimmäisen kerran.

– Veikko Sinisalo oli Kajaanin runoviikon isä. Luin hänen elämäkertansa ja kirjoitin hänelle kirjeen. Siitä alkoi pitkä ja antoisa ystävyys Veikon ja hänen puolisonsa Raijan kanssa. Harrastusten kautta olen saanut muitakin ihania ihmissuhteita.

Ranska-harrastus on tuonut mukanaan myös matkoja sekä kansainvälisiä kontakteja.

– Ranskalainen ystävättäreni ei pidä minua ollenkaan tyypillisenä suomalaisena. Ehkä olenkin entisessä elämässäni ollut ranskalainen.

Elämän varrella koettuja asioita, tapahtumia, matkoja, ihmisiä, kiinnostavia lehtijuttuja ja paljon muuta Kirsti Lemmetty on tallettanut muhkeisiin kansioihin.

Uusin harrastus, suorastaan villitys on snooker, jota ei ihan suoralta kädeltä yhdistäisi harmaakiharaiseen leidiin. Hän katsoo jokaisen televisiossa näytettävän pelin ja tietää snookerista paljon.

Suosikkipelaaja on brittiläinen Ronnie O´ Sullivan, jota Lemmetty fanittaa estottomasti. Sullivanin kirjoittama omaelämäkerta kiinnosti niin kovasti, että piti pyytää ystävätärtä kääntämään englanninkielinen kirja suomeksi, ihan vain omaan käyttöön.

– Minulla ei ole ollut koskaan mitään addiktiota, mutta nyt on tämä snooker, Kirsti Lemmetty nauraa.

Lapsuudessa koettu kertautuu elämässä

Valoisan elämänasenteensa Kirsti Lemmetty arvelee olevan lapsuudenkodin peruja.

– Kyllä se niin on, että lapsuudessa koettu kertautuu myöhemmin elämässä. Äitini oli lämmin ja läsnäoleva, koti oli turvallinen. Äiti opetti minut käsitöille, isä laittoi kirjat käteen. Kotona oli avoin ja myönteinen ilmapiiri.

Kirstin ollessa kymmenenvuotias, lapsuuden idylli särkyi. Äiti kuoli ja talvisodan sytyttyä oli lähdettävä kotoa, joka jäi luovutetun Karjalan alueelle.

Koulun jälkeen Kirsti Lemmetty opiskeli terveyssisareksi ja toimi tässä ammatissa kaikkiaan 38 vuotta, ensin Juvalla, sitten Imatralla. Isä asui Hämeenlinnassa, josta tuli myös Kirsti Lemmetyn eläkevuosien kotikaupunki.

Itä-Suomeen jäi monta ystävää, joiden luona on mukava käydä vierailulla, vaikka Hämeenlinnassa on tullut uusia tuttavuuksia.

– Koen itseni hyvin itsenäiseksi ihmiseksi. Olen aina asunut yksin, mutta milloinkaan en ole tuntenut itseäni yksinäiseksi.

Yksin oleminen on varmasti vaikeampaa niille, joilta elämänkumppani lähtee viereltä. Ystävä voi olla tällaisessa tilanteessa tukena, terapia voi auttaa, mutta ratkaisevinta on se, löytyykö omasta sisimmästä voimavaroja kriisin läpikäymiseen. En usko siihenkään, että kenenkään vanhuksen yksinäisyyttä poistaa se, että joku käy hänen luonaan istumassa puoli tuntia päivässä.

Haastattelun lopuksi nostetaan esiin vielä yksi, Kirsti Lemmetylle hyvin merkittävä asia.

– Huumorintaju on äärettömän tärkeä ja hieno ominaisuus. Ilman huumoria elämä on tylsää. Pyrin tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta oikein tosikon ihmisen kanssa on vaikea viihtyä.

Uhka vai saavutus?

Yhteiskunnan julkisen keskustelun näkökulma vanhenemiseen on kiukuttavan yksipuolinen. Väestön eliniän piteneminen nähdään lähes pelkkänä uhkana. Iäkkäiden määrän kasvun valitetaan rasittavan kuntataloutta kasvattamalla sosiaali- ja terveydenhuollon palvelutarvetta, eläkepommit alkavat räjähdellä, tuottavuus laskee, uudistuksia joudutaan jarruttamaan.

Vähemmästäkin eläkeikää lähestyvien kansalaisten mieli alkaa mustua. Pelkäksi taakaksiko tässä ollaan leimautumassa? Vain talouden näkökulmastako ikääntymistä katsotaan? Eikö eliniän piteneminen olekaan yhteiskunnallinen saavutus, johon on pontevasti pyritty vuosikymmenien ajan?

Väestön vanhenemisestä käytävä julkinen keskustelu tuntuu vinoutuneen tarkastelemaan vain kaikkein iäkkäimpien, paljon hoitoa vaativien määrän kasvua. Syytä olisi huomata myös se, että työiän ja raihnaisimman vanhuuden väliin jää nykyisin yhä useammilla varsin pitkä aktiivinen elämänvaihe.

Tähän ns. kolmanteen ikään ehtineet eivät suinkaan eläkkeelle jäätyään ryhdy hetimiten vanhuksen rooliin. On syntymässä ja jo syntynyt uudenlaista eläkeläiselämää, uudenlaisia vanhuuden elämäntyylejä. Vanhat ihmiset ovat persoonallisuuksia siinä kuin nuoretkin.

Taloudenkin näkökulmasta nykyeläkeläiset ovat kiinnostavia. He tarvitsevat ja hankkivat totta tosiaan paljon muutakin kuin lääkkeitä ja tarjouskahvia, liukuesteitä ja turvarannekkeita.

Yhteiskunnan julkisten kannanottojen masentavuuden vastapainoksi eläkeikää lähestyvä voi onneksi piristyä vapauden vuosistaan nauttivien vanhojen ihmisten seurassa. Heidän kohtaamisensa avaa tulevaisuuteen myös valoisia näköaloja.