Uutiset

Vanhuus on siirretty piiloon

Mikä
siinä on, että vanhustenhuolto nousee jatkuvasti puheenaiheeksi? Johtuuko se siitä, että vanhuus pelottaa suuria ikäluokkia ja he haluavat tehdä jotain, ettei heille itselleen käy niin kuin heidän omille vanhemmilleen on käymässä.

Vai johtuuko se yksinkertaisesti siitä, että asiat ovat huonolla mallilla. Ehkä, en tiedä, itseäni vanhuus ainakin pelottaa.

Ennen vanhuus oli yhtä sallittua kuin nuoruus tai keski-ikä. Menneen ajan idyllissä asusti kaiken ikäisiä ihmisiä sulassa sovussa, tai ei välttämättä sovussa, mutta yhdessä kuitenkin.

Kun
ihminen alkoi vanheta, häneen suhtauduttiin kunnioituksella, pienemmällä tai isommalla, riippuen siitä, mitä oli ansainnut. Vähän myöhemmin, kun vanhuus otti vallan, osattiin vähän höperöönkin vanhukseen suhtautua luonnollisesti. Vanhuksen annettiin pyöriä pirtin nurkassa ja höpötellä omiaan. Hän oli tutussa ja turvallisessa ympäristössä.

Ei tehty muistitutkimuksia, eikä eristetty dementiaosastolle.

Tänä
päivänä eristetään ja omaiset kokevat siinä vaiheessa ehkä helpotusta. Vanhuus on siirretty pois jokapäiväisestä elämästä. Sitä voi selittää myös turvallisuusnäkökulmalla, vanhus ei pääse karkaamaan lumihankeen, kun ovet ovat lukossa. Sitä paitsi eihän kenelläkään ole aikaa vahtia toista ihmistä.

Tuntuu pahalta katsoa oman äitinsä silmiin ja sanoa uudestaan ja uudestaan, että kaikki on hyvin, ei mitään hätää. Äidin katse on pohjattoman yksinäinen, eksynyt ja ahdistunut.

Kaikki ei ole hyvin, jos ihminen tuntee olevansa yksin ja turha, eikä mikään selitys tai vakuuttelu riitä poistamaan sitä tunnetta.

Suomen
Kuvalehdessä oli viime viikolla kolmen naisen pohdintoja tunteista, lähinnä vihasta, ja siitä, miten se näkyy tässä ajassa.

Ohjaaja Saana Lavaste sanoi muun muassa, että hän pelkäsi nuorempana vihaa. Hän alkoi itkeä heti, jos joku oli hänelle vihainen tai jos hän itse oli vihainen.

Hänen mielestään oli helpompi olla surullinen kuin vihainen.

Ohjaaja Susanna Kuparisen mukaan suomalaiset ajattelevat yhä useammin, että pärjääminen on jokaisen omalla vastuulla. Esimerkiksi leipäjonot on hyväksytty pysyvänä ilmiönä. Helsingin sosiaalitoimen raportissa sanottiin, että leipäjonoja voi pitää hyvänä jätehuoltona, koska muuten leipä menisi roskiin.

Jos sosiaalitoimen raportoija on sitä mieltä, niin mitä se kertoo. Ainakin se pelottaa. Ja itkettää.

Surullinen on niin paljon helpompi olla.

Mutta mitä
se auttaa, jos ihminen uppoaa suruun toisen hädän edessä. Sen peitellyn vihan pitäisi antaa tulla ulos, jos vain tietäisi, mihin sen kohdistaisi.

Peitelty vihani ei kohdistu muihin ihmisiin, siihen, onko joku tehnyt jotain väärin vai ei. Vihani pitäisi kohdistua järjestelmään, joka on tehnyt meistä tällaisia.

Ulla Jäske