Uutiset

Vapaaehtoisen työ ei lopu tekemällä, mutta se on hauskaa

– Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, hyräilee 92-vuotias sotaveteraani Sulo Tikka, kun vapaaehtoistyöntekijä Matti Aalto työntelee hänen rullatuoliaan kohti Ilves-kodin saunatiloja.

Seuraavaksi herrat virittelevät Kulkurin valssin ja Sulon mieleen palaavat sota-ajat.

– Kyllä koti on kullan kallis. Täällä on niin hyvä olla, kahvia saa, leipää saa ja aina on muutenkin pärjätty! Tikka toteaa.

Valtakunnallisen Veteraanipalkinnon saajaksi nimetty saanut Aalto tuntee Tikan jo 15 vuoden takaa. Matti Aalto on käynyt vuodesta 1994 Ilves-kodissa sotaveteraanien tukihenkilönä ulkoiluttamassa pyörätuolissa olevia, lukemassa lehtiä, laulattamassa ja pitämässä juttuseuraa.

Viime vuodet Aalto on mennyt Ilves-kotiin käytännössä jokainen arkiaamu muutamaksi tunniksi ennen lähtöä töihinsä, opettamaan Vanajaveden opistoon.

– Mitä muutakaan tekisin? Tämä on sitä paitsi hirvittävän mukavaa puuhaa, eikä ole mitenkään itseltäni pois. Seitsemän vuotta sitten minulle jäi omista töistä enemmän aikaa ja kysyin Vapaaehtoiskeskus Pysäkin Arja Ratava-Laineelta, mitä voisin tehdä vielä enemmän, mies kertoo.

– Asun tässä lähellä, joten tämä käy helposti. Ilves-koti ei ole ideologinen valinta, en ole sen erityisemmin veteraaniorientoitunut. Ennemminkin minulla on ylikehittynyt hoivavietti, jota yritän tyydyttää näin. Hyvä, että ympärillä on hoitotyön ammattilaisia vähän kontrolloimassa, Aalto letkauttaa.

Ainainen marina häiritsee

Matti Aallossa on silmiinpistävää mutkaton suhtautuminen paljon aikaa vievään vapaaehtoistyöhön. Hän on ollut Pysäkin toiminnassa mukana sen alkumetreistä lähtien.

– Minulle on tärkeää kuulua yhteisöön. Pikkuisen minua häiritsee ainainen marina siitä, etteivät ihmiset enää tee vapaaehtoistyötä. Pysäkin vapaaehtoisrekisterissä on 450 henkilöä! Ja siihen päälle kaikki, jotka tekevät tätä ilman organisaatiota. Vievät esimerkiksi naapurin lapsia harjoituksiin.

– Ei tämä niin ihmeellistä ole, mutta kieltämättä hivelee, että omaa työtäni palkinnolla muistetaan. Se on pakko myöntää, Aalto hymyilee leveästi.

Ilves-kodilla ei kuitenkaan käy Aallon lisäksi kuin satunnaisia avustajia SPR:ltä ja Pysäkiltä.

– Viikonloppuisin käy sitten omaisia enemmän. Tärkeintä tässä on yksinäisyyden lievittäminen, kuuntelu ja seurustelu. Se työ ei tekemällä lopu. Ja ulkoillessa pääsee itsekin vähän hikeen, Aalto miettii.

– Mutta onhan tämä joskus iholle tulevaa hommaa, kun ihmiset ovat kivuliaita, eivätkä aina ihan tolkuissaan. Kuoleman läsnäolo voi ahdistaa monia.

Ilves-kodin hoidon tasosta hänellä ei ole pahaa sanottavaa.

– Olen tätä vuosia nyt seurannut, enkä osaa sanoa, mikä voisi oikeastaan paremmin olla, Aalto hiljentyy. (HäSa)