Uutiset

Varastointiongelmia

Hämeenlinnassa on tänä syksynä yleistynyt uusi ilmaus: vanhusten laitoshoito on ”varastointia”, jossa ns. luonnollista poistumaa kutsutaan varaston kiertonopeudeksi.

Vanhustenhuoltosanastoon voisi lisätä toisenkin ajankohtaisen käsitteen, matkanvaivat. Monet aikuiset lapset matkustavat tuon tuostakin pitkiä matkoja vanhempiansa tapaamaan ja heidän etujaan valvomaan.

Konsultit ja talousviisaat puhuvat vanhuksista ongelmana. Syystä monet kokevat, että omaisten pitäisi olla kaiken aikaa vahtimassa vanhustensa hyvinvointia. Suomen eri osissa vanhustenhuollon taso vaihtelee paljon: jossain saa hyvää hoitoa, jossain asiakkaat ovat melkein heitteillä.

Kiivaista säästövaatimuksista saa suorastaan sen käsityksen, että omaisten odotetaan hoitavan vanhukset itse kotona.

Se ei valitettavasti onnistu, sillä nyky-yhteiskunnassa perheet ovat hajallaan. Vanhukset asuvat yksin maalla, nuorempi sukupolvi on pakkautunut työpaikkojen perässä pääkaupunkiseudulle tai muualle kasvukeskuksiin.

Toisinaan kadun sitä, että minäkin monien muiden tavoin tulin nuoruudessani muuttaneeksi kauas pois kotiseudultani. Silloin en ajatellut, että haluaisin joskus tavata vanhempiani useammin kuin muutaman kerran vuodessa.

Puhelimethan oli keksitty, niillä saattoi pitää yhteyttä, jos asiaa ilmeni.

Nyt lähipiirissäni on jo niitäkin ikäihmisiä, jotka eivät enää osaa edes vastata puhelimeen, saati, että pystyisivät itse soittamaan ja kertomaan kuulumisistaan tai mahdollisista hätätilanteistaan.

Nekin, joihin vielä voi pitää puhelimitse yhteyttä, kaipaavat läheisiään vierelleen – ja minä heitä. Kotisairaanhoitaja käy kyllä mittaamassa verenpaineen ja jakamassa lääkkeet. Hän saattaa mennessään viedä roskapussinkin ulos.

Sen lisäksi tarvitaan kuitenkin joku, joka istuisi rauhassa kahvipöytään, ojentaisi yläkaappiin ulottumattomiin joutuneen esineen, taluttelisi pihatiellä, suomentaisi lääkärinlausunnon koukeroiset lauseet ja pohtisi yhdessä, miten uusien diagnoosien kanssa selvitään eteenpäin.

Sitä varten omaiset ovat olemassa.

K
i
i
vastahtinen työelämä tai esimerkiksi ehdotetut vuorotteluvapaan leikkaukset eivät sovi yhteen sen tavoitteen kanssa, että entistä useampien vanhusten pitäisi selvitä kotihoidossa mahdollisimman pitkään.

Tuskin moni työikäinen ottaisikaan vapaata ryhtyäkseen vanhempiensa omaishoitajaksi. Erilaiset työaikajoustot tekisivät kuitenkin ”etähoidosta” inhimillisempää ja antaisivat aikaa ainaiselle matkustamiselle.

Leikkausten sijasta pitäisikin päinvastoin kehittää esimerkiksi osa-aikaisen työn mahdollisuuksia. Ikäihmisten lapset voisivat tehdä vaikkapa lyhennettyä työviikkoa samaan tapaan kuin koulunsa aloittavien lasten vanhemmat.

pirjo-liisa.niinimaki@hameensanomat.fi