Veitsi pysyy väärässä kädessä

Kyllä pientä ihmistä sorretaan.
 
Kuvittele itsesi vaatekauppaan. Löydät itsellesi vihdoin sopivan kokoiset housut. Riemu haihtuu siinä vaiheessa, kun huomaat niiden olevan lahkeista puoli metriä liian pitkät. Vielä 2000-luvun alussa, kun pääsin ylioppilaaksi, ei tästä kaupungista tahtonut minun rungolleni sopivaa juhlavaatetusta löytyä. Menin Helsinkiin ja ostin yo-puvun. Se on vielä tänäkin päivänä minulle liian iso. Se on muisto ajasta, kun kaikki olivat niin suurta.
 
Ala-asteelta minulle jäi monia asioita käteen, mutta myös se, että syödessäni pidän veistä väärässä kädessä. Sivistyneet ihmiset eivät missään nimessä haarukoi oikealla kädellä. Perunoitakaan ei saanut muussata, koska eihän me mitään vauvoja oltu. Kapinoin edelleen.
 
Ihmisen luonto paljastuu jo varhain. Sipusaaren leikkikentällä Riihimäessä isot pojat anastivat traktorin käsistäni ja heittivät varmuuden vuoksi hiekkaa silmiini suoraan laatikosta. Turussa en meinannut päästä lainkaan turkkulaisten rientoihin. Vanhemmat olivat kai opettaneet heille, ettei vieraille saa puhua. Setä, jolla olimme vierailemassa, antoi minulle lahjomisen jalon taidon lyhyen oppimäärän. Hän sulloi turkoosin miehekkään pikeepaitani rintataskun täyteen sukulakuja ja vakuutti, että niillä löytyy sijaa porukasta. Hetken päästä leikkikenttä oli täynnä sokeripäissään kimpoilevia nassikoita – minä mukaan lukien. Samanmoiset korruptiokarkit ovat maailmalla arkipäivää, hitusen isommassa mittakaavassa. Itse yritän pärjätä ilman.
 
Ihmisiä ei saa tuijottaa, eikä vakoilla. Kerran en voinut olla kuulematta kahden eläkeläismiehen kiihkeää puistokeskustelua. Toinen heistä oli asioinut terveyskeskuksessa, jossa hänet oli ohjattu verikokeiden jälkeen röntgeniin. Hän odotti siellä pitkän tovin, odotushuoneessa kun oli. Mies kertoi odottaneensa läpivalaisuaan ainakin tunnin, jona aikana vastaan oli otettu vain yksi asiakas. Tämän jälkeen hoituri oli kurkistellut ovelta useita kertoja, ennen kuin oli käskenyt varata ajan seuraavalle päivälle. Päivää myöhemmin mies oli taas odotushuoneessa. Tällä kertaa hän ei istunut, vaan vastasi nimenhuutoonsa nyrkkiä heristellen:
 
– Sinä puhuit eilen, minä nyt. Olin eilen niin huonossa kunnossa, etten jaksanut huutaa. Nyt kuitenkin piisaa puhtia, joten tämän sanon; sinä et minua enää kyykytä! Juoksuttamisen sijaan olisit ehtinyt ottaa minut vastaan montaa kertaa sinä aikana kun kävit pällistelemässä oven raosta.
Monesti asiat kärjistyvät, kun ihmismitta tulee täyteen. Silloin puntit tasataan.
 

Päivän lehti

27.5.2020