Uutiset

Veteraaneille kuuluu arvokas vanhuus

On taas se aika vuodesta, kun Sotainvalidien syyskeräystä suoritetaan. Se sai minut miettimään, mihin näitä rahoja oikein kerätään.

Sotaveteraanimme ja invalidimme vähenevät vuosi vuodelta hurjaa vauhtia, kun ikä ja sairaudet tekevät tehtävänsä. Aika suuri osa näistä todellisista Sankareistamme viettääkin viimeiset elinvuotensa tai ainakin kuukautensa terveyskeskusten ja vanhainkotien osastoilla, jossa hoito ja kohtelu ei ole sitä, mitä toivoisi heidän saavan.

Lapsena en koskaan kuullut isäni puhuvan sodasta, se oli ikään kuin kielletty aihe – niin kipeitä olivat muistot, ettei niistä halunnut edes puhua. Vasta viime vuosina on isä joskus meille lapsilleen ja lapsenlapsilleen kertonut haavoittumisestaan ja kuolemanpelostaan siinä tilanteessa ja vielä nytkin, vuosikymmenten kuluttua, on hän liikuttunut kyyneliin sitä kertoessaan.

Isäni teki sodan jälkeen töitä omassa pienessä yrityksessään ja oli hyvä ja arvostettu ammattimies, joka jatkoi työntekoa yli 70-vuotiaaksi. Hän sai elää vanhaksi melko terveenä, eikä siis liiemmin yhteiskunnan varoja kuluttanut lääkärissä käyntien muodossa. Jossain vaiheessa, viime vuosituhannen lopulla, hän alkoi saada myös näitä veteraaneille tarkoitettuja kuntoutusjaksoja kerran vuodessa Oulunkylässä. Jakso kesti kaksi viikkoa ja kovin tyytyväinen isä olikin aina sieltä tullessaan, kehui hoitajia ja hoitoa hyväksi.

Nyt on jo mittarissa tullut vuosia täyteen 90 ja viime talvena hän sitten sairastui ja joutui ensin sairaalaan ja sieltä terveyskeskukseen hoidettavaksi, kotiin pääsystä ei tarvitse enää edes haaveilla, sen verran heikkoon kuntoon hän on mennyt.

On todella surullista nähdä, miten ennen niin ylpeä mies ”alistetaan” makaamaan sängyssään laitojen välissä vaippa housuissa, jo silloin kun vielä liikuntakykyä oli jäljellä ja osasi ilmoittaa milloin on tarve päästä vessaan, olisi vain tarvinnut jonkun vähän auttamaan vessamatkalle.

Mutta hoitajilla oli aina niin kiire , eivät ehtineet auttamaan.

Nyt kun isäni on jo liikuntakyvytön, on hänet lähestulkoon unohdettu omaan sänkyynsä kahden hengen huoneessa. Usein kun menen häntä katsomaan, hän makaa märissä vaipoissaan. Voi vain kuvitella, miten alentavaa tämä on miehelle, joka on aina tottunut olemaan ”oman elämänsä herra” ja on aina ollut ylpeä siitä, ettei ole tarvinnut koskaan kerjätä apua keneltäkään.

Koska isäni vielä pääsi sodassa niin vähällä, että haavoittumisesta tuli ”vain” 15 prosentin invaliditeetti, ei hän ole koskaan ollut oikeutettu palveluihin, jotka on suunnattu sotainvalideille.

Miksi on näin, eikö jokainen sodankäynyt mies ja myös nainen, ole oikeutettu saamaan arvokkaan vanhuuden?

Eikö valtio ole velvollinen huolehtimaan näiden vanhusten kuntoutuksesta ja hoidosta, mihin tarvitaan näitä keräysvaroja.

Sotaveteraaneja- ja invalideja on elossa niin vähän, että eiköhän heille kaikille kuulu kaikki mahdolliset tuet ja palvelut, mitä yhteiskunnalta vain voi saada, riippumatta siitä ovatko he haavoittuneet ja mikä on heidän invaliditeettinsa.

He ovat uhranneet ison osan elämästään meidän kaikkien vuoksi ja suurin osa on vammautunut henkisesti, enemmän tai vähemmän. Annettakoon heille arvoisensa vanhuus!

Veteraanin tytär

Loppi