Kolumnit Uutiset

Vieraat vieressämme

Ruusuilta löyhkäävissä haaveissani kerrostaloasuminen on yhteisöllistä ja turvallista. Naapurin vaarilla on vara-avain kotiini, sillä hän kastelee surkean basilikaviljelmäni kun olen poissa kolostani. Vastavuoroisesti rimpautan kauppaan mennessäni hänen ovikelloaan kysyäkseni, voinko tuoda jotain, ettei vaikeasti liikkuvan vanhuksen tarvitse yhden maitotölkin takia lähteä rämpimään sohjoiseen syksyyn.

Todellisuus on toinen. Eräänä aamuna viime talvena kun olin kiirehtimässä luennolle, pysähtyi matkani rappukäytävän oven edessä makaavaan myttyyn. Kauhukseni huomasin kyseessä olevan yläkerran vanhan rouvan. Hän oli kasvoiltaan sinertävä ja sopersi rötköttäneensä maassa lähes tunnin. Rollaattori oli vierinyt metrien päähän, eikä lähellä ollut mitään, mistä ottaa tukea.

En saanut rouvaa yksin ylös ja koska hän ei halunnut ambulanssia paikalle, kysyin, tunteeko hän rapusta ketään jolle voisin soittaa ovipuhelimella ja pyytää apua. Ensin hän vastasi kieltävästi, mutta mainitsi sitten neljännessä kerroksessa asuvan Korholan. Hain miehen hätiin, nostimme rouvan pystyyn ja saatoimme hänet kotiinsa päivitellen samalla pihatien liukkautta. Nainen kertoi, ettei ole 30 vuoden aikana kertaakaan kaatunut kyseisellä tienpätkällä.

Minusta oli
hämmästyttävää, että niin kauan talossa asuttuaan hän ei tuntenut naapureistaan kuin yhden miehen ja hänetkin ilmeisesti vain sukunimeltä. Ehkä meitä suomalaisia ei juuri kiinnosta, kuka viereisen oven takana elelee.

Itä-Suomen yliopiston teettämän tutkimuksen mukaan olettamus on väärä. Naapurit kiinnostavat suomalaista hyvinkin paljon – mikäli heistä on jotain vaivaa. Jopa neljännes suomalaisista kertoo asuvansa sellaisen henkilön naapurissa, jonka kanssa on vaikeaa tulla toimeen. (Helsingin Sanomat 27.8.2012) Omaa lähipiiriäni seuraillessa olen oppinut, että kinat lähtevät liikkeelle pienestä. Naapurin häkkivaraston verkon läpi oman kopin puolelle tursuava suksisauva ottaa päähän, mutta sen sijaan, että asiasta huomautettaisiin ystävällisesti, aloitetaan mykkäkoulu ja hississä yrmyily.

Tiedän tapauksia, joissa naapurikiista on vuosien nokittelun ja kiusanteon jälkeen kärjistynyt muuttoon. Kyseessä on tietenkin vain jäävuoren huippu, ja onkin mielenkiintoista arvailla minkälaisia lieveilmiöitä ”hirviönaapurin” takia kroppaan erittyvä stressihormoni aiheuttaa elämän muilla sektoreilla.

Kuten aina, säästäisi tuntemattomaan tutustuminen asumisasioissakin monelta mielipahalta. Hississä vaihdetut päivän kuulumiset saattaisivat auttaa sietämään seinän takaa jytisevää juhlamelua, koska tietäisi siellä vietettävän naapurin veljen varpajaisia, ja pihalla tervehdykseen vastaamatta jättänyt ynseä mies vaikuttaisi varmasti inhimillisemmältä, mikäli muistaisi hänen tekevän 14 tunnin työpäivää.

Tuona talviaamuna helpottunut rouva kutsui meidät kahville kotiinsa. Minulla oli kiire luennolle, mutta Korhola jäi kupposelle.