Uutiset

Viikon Puheenaihe: Mikä tukkisi vanhempien suun?

Poika juoksee minkä kintuistaan pääsee. Yhdeksänvuotiaan kintuilla mennään jo kovaa, edellä juokseva pallo vain ei aina tottele mukana.

– Syötä, syötä! Lauo, lauo, lauo! karjuu äiti kentän laidalla.

Äiti ei tarkoita pahaa, kuten ei varmasti suurin osa pelikentän ulkopuolella ohjeita jakavista vanhemmista. Huutaminen on vain hänen tapansa elää mukana, äiti selittää valmentaja ja Hämeenlinnan Jalkapalloseuran (HJS) urheilutoimenjohtaja Ari Seppälälle.

– Kuinka moni kentän laidalla olevista aikuisista on pelin aikana ummistanut silmänsä ja kuunnellut millaisessa ympäristössä lapset pelaavat, Seppälä puolestaan kysyy.

Jos Seppälä saisi päättää, ohjeistamisesta tulisi saman tien loppu. Hänen mukaansa kentän laidalta huudetut neuvot ovat lähestulkoon aina vääriä. Itse asiassa, hänen mielestään kurkku suorana ohjeitaan huutavat, joskin hyväntahtoiset vanhemmat
saattavat tehdä jälkikasvulleen karhunpalveluksen.

– Ohjeistaminen sekoittaa pelaajan pään. Kun lasten ei anneta itse tehdä ratkaisuja kentällä, heistä tulee pelivälineen arasti hallitsevia pelaajia, Seppälä sanoo.

Pahimmillaan innostus lajia kohtaan lopahtaa kokonaan.

Kannustus riittäisi
Ammattivalmentaja tietää, mistä puhuu. Palloa kuljettavan pelaajan on ennen ratkaisuaan tehtävä 11-portainen valintasarja. Pelaajan on päätettävä lyhyessä ajassa esimerkiksi syöttääkö, laukooko vai meneekö yksin, jos syöttää niin kenelle syöttää ja millä tavalla.

– Onko vanhemmilla jalkapalloilullista tietämystä ohjeistaa nuoria, Seppälä kysyy?

Vanhempien perimmäinen tehtävä on lopulta aika yksinkertainen. Riittää, kun vanhemmat jaksavat kannustaa ja antavat lasten pelata omaa peliään.

– Lapsille on luotava sellainen ilmapiiri, jossa heidän on mahdollista tehdä omat ratkaisunsa.

Muutos ei kuitenkaan synny silmänräpäyksessä, vaan se vaatii aikaa ja keskustelua siitä, mikä on vanhempien, valmentajien ja pelaajienkin rooli.

Odotukset toiselta planeetalta
Oli kyseessä sitten mikä harrastus tahansa, vanhemmilla on iso rooli kannustajana ja kuljettajana, monesti vapaaehtoisena valmentajana, huoltajana tai talkoolaisenakin.

Seuroissa vanhempien korvaamaton rooli tunnustetaan ja heidät halutaan pitää ajan tasalla. Hämeenlinnan Tarmo esimerkiksi järjestää noin nelisen kertaa vuodessa vanhempainiltoja junnujen vanhemmille, HPK:ssa junnujen kehitystä seurataan pelaaja-arviontikortin avulla.

Vanhemmat myös rahoittavat koko lystin pelivälineineen kaikkineen. Kun harrastukseen uppoaa vuodessa satoja ja taas satoja euroja, saattaa tämä kasvattaa vanhempien odotukset sekä seuran toimintaa että lapsen menestystä kohtaan epärealistisiksi.

Aarnion perheessä liikkuminen on yhteinen juttu. Vanhemmat, Timo ja Elina Aarnio pitävät tärkeimpänä, että lapsilla on hauskaa. Idalle (taempana) ja Eeville he haluavat tarjota jo pienestä pitäen mahdollisimman paljon lajikokeiluja. Katariina Filppula / HäSa

– Odotukset on tosi kovia. Toisinaan luullaan, että lapsesta voidaan melkein ostaa huippu, kun hänet tuodaan mukaan toimintaan. Sitten ollaan melkein pettyneitä, kun huipulle ei päästäkään tai jos siitä ei tulekaan ammattia, sanoo HPK-junioreiden valmennuspäällikkö Timo Lehkonen.

Menestys vaatii kuitenkin paljon muutakin kuin vain seuran harjoituksissa käymistä. Kehittymisen kannalta oleellista on, että lapsi liikkuu myös kaukalon ulkopuolella. Tärkeää on myös se, onko nuorella itsellään halu ja palo kehittyä
Siltikään kaikista ei tule huippuja, eikä Lehkosen mielestä tarvitsekaan. Muilla arvoilla, esimerkiksi liikunnallisen elämäntavan omaksumisella, on usein suurempi merkitys.

Harrastajista vain pieni prosentti onnistuu samaan lajista ammatin itselleen.

– Jos yksikin ikäluokasta pääsisi ammattilaiseksi, olisi se todella kova juttu.

Viimeksi HPK:sta ammattilaiskentille on luistellut vuonna 1985 syntynyt Juuso Hietanen.

Kenen unelmasta olikaan kyse?
Yleisurheilukentillä vanhempien liian äänekästä puuttumista ei ole koettu ongelmaksi. Ongelmia sen sijaan saattaa tuottaa se, että jotkut vanhemmat ottavat harrastuksen liian vakavasti.

– Ylilyöntejä tulee, mutta varmasti yli 80 prosenttia vanhemmista ymmärtää asiat. Urheilusta ei saa tulla pakkopullaa niin, ettei nuorella olisi pakopaikkaa urheilusta, muistuttaa Janakkalan Janan valmennuspäällikkö Jari Kataja.

Jotta roolijako olisi selvä, käydään vanhempien kanssa pelisääntöjä ja roolitusta läpi. Vanhemmilta odotetaan kolmea asiaa: kannustusta, kustantamista ja kuskaamista.

Toisinaan valmentajista tuntuu, että vanhempi, tavallisesti isä, elää omaa urheilu-uraansa uudelleen lapsen kustannuksella.

– Se on iso hälytysmerkki, jos vanhemmat ryhtyvät painottamaan liikaa tulosasettelua. Jos nuori tulee kotiin kilpailuista, vanhemman pitäisi kysyä, että oliko sulla kivaa tai miten meni. Eikä kysyttäisi, että voititko sinä tai teitkö ennätyksen.

Pitäisikö sittenkin kilpailla enemmän?
Paineita eivät aseta pelkästään vanhemmat, vaan Jari Katajan mukaan nuoret osaavat tehdä tämän nykyään hyvin tehokkaasti itsekin. Saman on huomannut Tarmon nuorisovalmennuspäällikkö Ville Vepsä.

– Jotkut tuijottavat kovasti tuloksia; jatkuvasti on pakko parantaa ja kehittyä. Joillakin se lipsahtaa yliyrittämisen puolelle, Vepsä kuvaa. Toisaalta, yleisurheilussa tulos on se, mikä ratkaisee.

Onko tulosten ja kilpailemisen rooli sitten korostunut liikaa yleisurheilussa? Tähän Vepsä ei usko.

– Mielestäni kilpailun roolia pitäisi pikemminkin kasvattaa. Ei niitä huippuja harrastamalla löydy. Voisiko olla niin, että paineita syntyy siksi, että kilpaileminen on jäänyt liian pieneen rooliin? Sitten kun kisataan, ei lähdekään, hän kysyy. (HäSa)

Parhaimmillaan urheilu yhdistää perheen
Janakkalan Janan perinteiset viikkokisat, Kulman Kisat, kokoaa kesätorstaisin perheitä Liinalammin kentälle Turenkiin. Näistä kilpailuista on ryppyotsaisuus kaukana, pääasia on, että lapset liikkuvat.

12-vuotiaan tyttärensä kanssa kisoihin tullut Virpi Puisti osallistuu tapahtumaan niin vanhempana kuin toimitsijanakin. Äidille harrastuksessa tärkeintä on, että tyttö nauttii.

– Lasta ei saa pakottaa, halun täytyy lapsesta itsestään. Ja kannustaa täytyy, vaikka menisi huonostikin, hän painottaa.
Liikaa kohkaavat vanhemmat ovat kentillä harvinainen näky, joskin on Puistikin toisinaan joutunut välikohtauksia todistamaan.

– Kerran eräs isä oikein raivostui tyttärelleen, kun tämä ei onnistunut. Isä huusi ja lähti lopulta menemään, Puisti sanoo.

Ryöpyt niskoilleen saanut tyttö oli Puistin omaa tytärtä vuoden pari vanhempi.

Järkevää hommaa
Kannustaminen ja kuskaaminen, ne tuntuvat olevat kentällä pyörivien äitien ja isien mielestä junnun vanhempien tärkeimmät tehtävät. Urheiluharrastuksiin kuluu aikaa, mutta parhaimmillaan tämä aika on perheiden yhteistä.

– Kuskaaminen on vanhemman osa. Toisaalta onhan tämä järkevää hommaa kun vaikka vertaa siihen, että toiset notkuvat illat kaupungilla. Ainakin tiedetään, missä lapset ovat, miettii puolestaan Minna Kostekivi, äiti ja toimitsija hänkin.

Kostekivien perheessä urheilu on vahvasti mukana viikko-ohjelman suunnittelussa, sillä kahden tyttären harrastukset – vanhemman jalkapallotreenit ja nuoremman yleisurheiluharjoitukset – jakautuvat kaikille seitsemälle viikonpäivälle.

Vanhemmat nauttivat, kun lapsi nauttii
– Urheilu on yksi parhaita elämän peruspilareita, tässä oppii hyvin kohtaamaan ja käsittelemään elämässä eteen tulevia asioita, vaikeuksiakin, sanoo kolmen lapsen äiti Anne Kuusinen.

Kuusisen perheessä urheilu on isossa roolissa ja lapsilla on useita harrastuksia. Vanhempien tehtävänä on äidin mielestä mahdollistaa touhu, kannustaa kilpailuissa ja tukea epäonnistumisissa.

Petteri Aallon mielestä lasten harrastus rikastaa myös vanhempien elämää, sillä tapahtumissa ja harjoituksissa mukana kulkeminen tuo myös vanhemmille uusia tuttavuuksia.

Uusia ihmisiä ovat tavanneet myös Tervakoskella asuvat Timo ja Elina Aarnio, joiden tyttäret Ida ja Eevi ovat vielä alle kouluikäisiä. Tuttavuuksia on tullut erityisesti perheen yhteisen uintiharrastuksen ansiosta.

– Jotkut vanhemmat ehkä ottavat harrastuksen turhan ryppyotsaisesti, mutta me haluamme lähinnä tarjota lapsille mahdollisimman paljon lajikokeiluja. Lapsen ehdoilla mennään, pääasia, että liikkuminen on hauskaa, Timo Aarnio miettii.