Uutiset

Viikon Puheenaihe - Työ voi jopa imaista mukaansa

 

Työ on kuljettanut rakennusmies Kalvi Kleeniä jopa 80 metristen rakennusten katoille keikkumaan. Koska Kleenille vähempikin riittäisi, on hän varsin tyytyväinen Hämeenlinnaan saamaansa työkomennukseen.
 
Vanajantie 10:ssä sijaitsevan toimistorakennuksen palolasien vaihtourakka hoituu nosturin avulla, mutta huomattavasti maltillisemmissa korkeuksissa kuin mihin Kleeni on hurjimmillaan tottunut.
Korkeat paikat eivät kuitenkaan ole Helsingissä asuvalle ja Virosta kotoisin olevalle Kleenille työssä tärkeintä. Parasta on se, että työ kuljettaa ympäri maata.
 
– En kestä olla paikallani pitkään. Nyt olen viikon Hämeenlinnassa, sitten ehkä Jyväskylään ja siitä taas eteenpäin. Suomalainen puolisoni on monesti sanonut, että hän ei ole nähnyt lainkaan niin paljon Suomea kuin minä, Kleen sanoo.
 
Vaikka rakennustyö on fyysisesti raskasta, löytyy siitä myös imua.
 
– Urakkatöitähän nämä ovat. Kun niitä imussa tekee, kyllä sen myös pussissa näkee, hän naurahtaa.
 
Oma ala elättää – vihdoin
 
Fyysistä on myös tanssijan työ. Tanssia nuoresta asti harrastaneelle Tanja Kunnarille ammatinvalinta oli oikeastaan helppo juttu.
 
Hän ei ole oikeastaan koskaan vakavissaan joutunut pohtimaan, mitä tekisi tanssimisen sijaan. Näin siltikin, että joskus jossain mielen sopukoissa kummittelee se karmea ajatusketju: Entä jos jotain tapahtuu, enkä pysty enää elättämään itseäni tanssilla?
 
Koska oma keho on tanssijan työväline, instrumentti, on kehosta pidettävä hyvää huolta. Siksipä kaikki, mikä liittyy liikkumiseen, on Kunnarille työtä. Työstä irrottautuakseen hän on käynyt esimerkiksi ompelukursseilla sekä harrastanut musiikkia.
 
Tanja Kunnari on ensisijaisesti tanssija, mutta tämän lisäksi hän myös opettaa tanssia Vanajaveden opistossa, Sibelius-opistossa sekä Tanssi- ja liikuntakeskuksessa. Tämän lisäksi hän on järjestää tapahtumia, hoitaa hallinnollisia hommia ja noh, tekee vähän kaikenlaista.
 
– Oma taiteellinen työ on kaikkein tärkeintä, siihen olen koulutuksenkin saanut.
 
Vaikka työtilanne on nyt hyvä, ei koulutus ole aina taannut oman alan töitä. Kunnarille onkin kertynyt työkokemusta tanssisalien lisäksi myös kioskeista, kauppojen kassoilta sekä ravintoloista.
 
– En ole todellakaan paras esimerkki kohtuullisuudesta, sillä minun on todella vaikea sanoa ei. Toisaalta se johtuu siitä, että saa tehdä sitä, mitä rakastaa. Toisaalta taas tämä on matalapalkkainen ala ja oman palkkansa eteen täytyy tehdä töitä. Ei ole varaa sanoa ei.
 
Työ on työtä
 
Sotakirjoja ja lukemista koko ikänsä harrastanut Erkki Karjalainen on hänkin tehnyt harrastuksestaan työn. Tai siltähän se näyttää, kunnes kuulee Karjalaisen selityksen.
 
– Harrastustoimintaahan tämä on. Yksinkertaisesti siksi, ettei vanhoilla kirjoilla ja levyillä pärjää, sanoo Hämeentien varrella sijaitsevaa messukirjavarastoaan pyörittävä Karjalainen.
 
Karjalainen pyrkii pitämään ovet avoinna vain kahtena päivänä viikossa, sillä pääasiallinen myynti tapahtuu muualla – siis erilaisilla kirjamessuilla.
 
Työuransa varrella Karjalainen on tehnyt kaikenlaisia töitä, muun muassa toiminut rakennusalalla. Kun kroppa on jo ”sen verran romuna, ettei gyproc-levyjä oikein pysty kantamaan”, piti keksiä muuta tekemistä.
 
Entäs se intohimo, onko sitä löytynyt suhteessa työhön? Ja pöh, puuskaisee Karjalainen.
 
– Sitä mentiin 15:n vanhana töihin, eikä sitä kysytty keneltäkään, että onko kivaa vai ei. Mutta ei tässä toisaalta sellaisiakaan tuntoja ole, että sitä olisi jotain muutakaan halunnut tehdä.
Itsenäinen työ palkitsee
 
Harrastuksesta se lähti Jari Heiskarilla, nimittäin työuran yksi monista sivujuonteissa. Tavallaan on ihan luonnollista, että mies, joka on rassannut polkupyöriä kymmenvuotiaasta lähtien, omistaa nykyään myös pienen polkupyöräkorjaamon Kaurialassa.
 
Koska yhden miehen pyöräverstas ja varsin kausiluonteinen työ ei riitä elättäjäksi, työskentelee Heiskari myös vakituisena lehdenjakajana. Viime yönä Heiskari on tiputtanut osan näistäkin lehdistä postiluukuista ja – ja laatikoista sisään. 
 
– Pyörien korjaaminen on leppoisaa hommaa, se sopii lehdenjaon kanssa yhteen. Molemmat työt sopivat minulle, sillä ne ovat omalla tavallaan vapaata hommaa: ei ole ketään niskaan hönkimässä.
 
Kahta työtä Heiskari pitää kuitenkin tarpeellisena. Palkka tulee suunnilleen puoliksi kummastakin. Työtilanteeseensa ja työnkuvaansa Heiskari on tyytyväinen. Kumpikin on sellaista työtä, joka hetkittäin imaisee mukaansa.
 
– Pomolle voi tietysti panna terveisiä, että palkka voisi tietysti olla parempikin, hän naureskelee.
 
Onnistumiset antavat potkua
 
Mutta millainen suhde työhönsä on ihmisellä, joka työkseen auttaa muita ihmisiä löytämään paikkansa työelämässä? Tätä täytyy kysyä elämäntaidon valmentaja ja yrittäjä Maija-Leena Tabellilta.
 
– Itseäni innostaa se, että pääsen luomaan ja ideoimaan. Näen työssäni onnistumisia ja se motivoi. Uskon, että jokaiselle löytyy oma paikkansa, hän sanoo.
 
Tabellin asiakkaissa on niin nuoria, jotka vasta etsivät omaa urapolkuaan, mutta myös vanhempia ihmisiä, jotka ovat olleet vuosikausia työelämässä mukana ja jotka syystä tai toisesta joutuvat vaihtamaan alaa.
 
Vaikka yrittäjän työ on tavallaan yksinäistä, ei Tabell ole yksin. Työtä tehdään nimittäin asiakkaiden kanssa. Voimia yrittäjä ammentaa perheestä ja omista harrastuksistaan. Ja kyllä – työ imaisee aina toisinaan mukaansa.
 
– Työhön kuuluu nousuja ja laskuja. Se on näkyvää rakkautta. (HäSa)
 

Työelämän oireilijoissa onkin piilevää voimaa

Kerrankin hyviä uutisia niille, jotka on leimattu työelämän oireilijoiksi!
Iäkkäissä työntekijöissä, määräaikaisissa ja pienten lasten vanhemmissa piileekin sellaista voimaa, jota työnantajien kannattaisi vaalia.
 
Iäkkäät työntekijät ovat usein tavallista sitoutuneempia työhönsä. He ovat myös löytäneet omat vahvuutensa ja hyödyntävät niitä tehokkaasti. Määräaikaisten hyvä puoli taas on se, että heillä leipääntymisen riski on vakituisia alhaisempi ja he jaksavat innostua työstään.
 
Pikkulasten vanhemmat kokevat usein riittämättömyyden tunnetta ja joutuvat ehkä lasten sairastelun takia olemaan tavallista enemmän pois töistä. Toisaalta he myös pystyvät irrottautumaan työstä tavallista paremmin ja nauttivat päästessään takaisin aikuisten pariin ja työn maailmaan.
 
– Mikä olisikaan tehokkaampi tapa irrottautua työstä kuin se, että tulet kotiin ja ennen kuin olet saanut kenkiä jalasta, on lapsi jo vaatimassa huomiota, naurahtaa vanhempi tutkija, sosiaalipsykologian dosentti Jari Hakanen Työterveyslaitokselta.
 
Imua voi kokea joka alalla
 
Työelämän ilmiöitä tutkinut Jari Hakanen puhuu mielellään työn imusta. Käsitteellä hän tarkoittaa tarmokkuutta, omistautumista ja nautintoa työhön uppoamisesta. Hakasen mukaan tutkimus on osoittanut, että edellä luetelluissa ”oireilijaryhmissä” työn imua koetaan tavallista enemmän.
 
– Työn imulla ei tarkoiteta sitä, että työ imisi mehut. Se ei myöskään ole työholismia. Työn imua kokeva osaa asettaa itselleen rajat, eikä esimerkiksi tule sairaana töihin.
 
Hakasen mukaan työn imua voi kokea alalla kuin alalla. Tutkimuksen mukaan sen kokeminen oli yleistä jopa raskaana koetuilla aloilla, kuten sosiaali- ja terveysalalla sekä opetustyössä. Oleellista on, että työntekijä kokee, että työ itsessään palkitsee. Tällöin työ koetaan merkitykselliseksi. Kun työ imaisee, lisääntyy onnellisuus.
 
Työn imua on mahdollista kokea myös yksitoikkoisiksi ja tylsiksi koetuissa työtehtävissä, tosin tällöin työ itsessään ei välttämättä ole se, mikä palkitsee. Jos työ on tylsää, korostuu työkavereiden ja -ympäristön merkitys.
 
Työntekijäkin voi olla aloitteellinen
 
Jari Hakasen mukaan työhyvinvointi ei ole mustavalkoista, sillä kaikilla aloilla ja kaikissa töissä on hyviä ja huonoja päiviä. Työelämän ongelmista ja työhyvinvoinnista käyty keskustelu on vienyt Hakasen mukaan asioita eteenpäin, vaikka erot eri työpaikkojen välillä ovatkin suuret.
 
– Juttelin äskettäin erään työntekijän kanssa, joka kertoi hänen esimiehensä kerskuneen sillä, että panee työntekijät tekemään sillä, että on vittumainen. Uskomatonta, että vielä 2000-luvulla joku toimii näin! En tosin usko esimiehen itsekään uskovan, että keino toimii. Luulen, että kyse on oikeutuksesta: toimin näin, koska en muutakaan osaa, Hakanen sanoo.
 
Julkinen keskustelu ja työelämän muutos tarkoittavat myös sitä, että työntekijät ovat aiempaa tietoisempia oikeuksistaan. Erityisesti nuoremmat sukupolvet osaavat jo vaatia.
 
Silti työntekijät voisivat Hakasen mielestä ottaa aiempaa aktiivisemman roolin. Hakanen puhuu työn tuunaamisesta ja muokkaamisesta, siitä, että työntekijäkin voisi olla aloitteellinen eikä odottaa muutosta aina pomon suunnalta. Hän antaa esimerkin:
 
– Ihmisillä on krooninen pula palautteesta ja kiitoksesta, tuntuu, että sitä ei saada koskaan tarpeeksi. Työntekijä voi ihan hyvin pyytää itsekin palautetta pomoltaan. Sitä voi ihan hyvin sanoa, että hei, nyt et ole kahteen vuoteen muistanut sanoa, miten pärjään ja mennäänkö halutulla tiellä. (HäSa)