fbpx
Uutiset

Viimeinen nopeuslaskija

Reilu viikko sitten kerroimme, että Suomessa on alle 30 aikuista miesmäkihyppääjää. Se kirvoitti luvialaisen Teemu Suomisen lähettämään sähköpostia toimittajalle.

– Mäkihypyllä menee hyvin minun lajiini verrattuna. Olen Suomen ainoa nopeuslaskija.

Viimeiset nopeuslaskun SM-kilpailut käytiin 2010. Sen jälkeen kansallinen liitto on lopettanut toimintansa, ja lajiharjoittelukin on lähes mahdotonta.

– Hiihtokeskukset eivät ota nopeuslaskijoita rinteilleen. Ei, vaikka olen tarjoutunut maksamaan siitä heille.

Ainoa tapa harrastaa lajia on matkustaa ulkomaille.

– Olen kiertänyt vuodesta 2007 lähtien maailmancupia, yleensä 3–4 osakilpailua per kausi. Vuodesta 2012 lähtien olen ollut ainoa suomalainen, joka on niihin ottanut osaa. Monena vuotena tilanne on ollut se, että olen laittanut kilpailuvarusteet päälle ensimmäisen kerran maailmancupin kilpailussa.

39-vuotias Suominen kiertää maailmancupia kevyellä organisaatiolla.

– Olen urheilija, autokuski, huoltomies, valmentaja ja matkanjärjestäjä. Joskus velipoika on ollut mukana matkassa.

Lajin MM-kisoihin Suominen on osallistunut kaksi kertaa. Vuonna 2013 hän sijoittui 24:nneksi ja viime vuonna 26:nneksi. Maailmancupin kokonaispisteissä hän on ollut parhaimmillaan sijalla 11.

Ennätyksensä 201,260 km/h Suominen laski vuonna 2013 Sveitsin Verbierissä.

SUOMALAINEN nopeuslasku oli pitkään yhtä kuin Kalevi Häkkinen. Hän kiersi maailmalla nopeuslaskukisoja jo ennen kuin lajia oli Suomessa edes olemassa.

Häkkinen voitti aikoinaan maailmanmestaruuden ja teki kolme maailmanennätystä. Vaikka ikä karttui, laji ei jäänyt. Hän laski yli 200 kilometrin nopeudella vielä 68-vuotiaana vuonna 1996. Ehkä parhaiten kansan mieliin ovat syöpyneet tv-kuvat, joissa teräsvaari harjoitteli laskuasentoa soratiellä kaahaavan auton katolla.

Häkkinen toi lajin Suomeen, ja ensimmäiset nopeuslaskun SM-kilpailut käytiin vuonna 1984 Isolla-Syötteellä.

Lajin kukoistuskausi osui 1990-luvun taitteeseen. Nopeuslaskun kotimaisista kärkinimistä Pertti ”Patu” Leppälä ja Tarja Mulari olivat omana aikanaan urheilun viihdejulkkiksia. Leppälä voitti MM-kultaa 1986, ja Mulari oli naisten sarjan ykkönen vuoden 1992 olympiakisoissa, joissa nopeuslasku oli näytöslajina.

Nopeuslasku luuli saaneensa monon Kansainvälisen olympiakomitean oven väliin, mutta ovi lyötiinkin kiinni.

Lillehammerin olympiakisoissa vuonna 1994 nopeuslaskun sijaan näytöslajina oli norjalaisten suosima telemark. Siitä alkoi nopeuslaskun alamäki.

NOPEUSLASKU kuuluu kansainvälisen hiihtoliiton FIS:n alaisuuteen. Kun tie olympialajiksi tyrehtyi, moni laji-ihminen koki, ettei FIS enää panostanut nopeuslaskuun.

Kun FIS alkoi puhua nopeusrajoituksista, osa ulkomaisista laskijoista närkästyi ja perusti niin sanotun ammattilaissarjan. Nopeuslaskuperhe jakautui kahtia.

– Extremelajin leima koki kolauk­sen, kun monissa FIS:n kisoissa vauhdit pidettiin reilusti alle kahdensadan. Se ei ylittänyt enää syöksylaskun huippunopeuksia, kansallisen liiton puheenjohtajana vuosina 2001–2007 ollut Arto Vallivaara muistelee.

FIS oli jo hylkäämässä lajin, mutta pitkälti Häkkisen lobbaustyön ansiosta näin ei tapahtunut.

Suomi oli pitkään lajin suurmaa. FIS:n kisoissa menestystä tuli vielä 2000-luvullakin, kun Jukka Viitasaari voitti kaksi maailmanmestaruutta ja hänen Jaana-siskonsa yhden.

Menestyneitä laskijoita oli muitakin. Lajin suunta oli silti selvä.

– 1980-luvulla nopeuslaskukisoissa saattoi olla toistasataa osanottajaa, 2000-luvulla enää muutama.

Harrastajamäärien pieneneminen teki toiminnan mahdottomaksi.

– Suomessa nopeuslaskua pystyi harrastamaan aiemmin esimerkiksi Sallassa, Soinissa ja Himoksella. Hiihtokeskuksien pitää kuitenkin myydä hissilippuja, se on niiden bisnes. Siihen yhtälöön sopii huonosti se, että suljetaan rinne laajoine turva-alueineen muutamaa nopeuslaskijaa varten, Vallivaara ymmärtää.

MITÄ SE VAATISI, että nopeuslasku nousisi uuteen kukoistukseen?

– Hiihtokeskukset pitäisi saada mukaan yhteistyöhön. Järjestettäisiin matalan kynnyksen pikkukisoja, missä halukkaat pääsisivät kokeilemaan. En usko, että halu kokeilla maksiminopeuksia on harrastajilta kadonnut.

– Mutta vaikealtahan tilanne näyttää, Suominen myöntää.

Itse hän ei aio luovuttaa.

– Tapanani ei ole antaa periksi. Kymmenes maailmancup-kauteni alkaa maaliskuussa Andorrassa. Tarkoitus on, että kausia on edessä vielä paljon.

Asiasanat

Menot