Uutiset

Viimeinen terroristi ei jää kiinni

Hämeenlinna 12.8.2006

Terrorismin torjunnasta on tullut kilpavarustelua.

Terroristien ideologia on keskiajalta mutta teknologia viimeisen päälle nykyaikaa.

Tätä ristiriitaa maailmalla on kummasteltu aina syyskuun 2001 terrori-iskusta lähtien. Britanniassa viime hetkillä paljastettu ja torjuttu suunnitelma räjäyttää useita matkustajakoneita Atlantin yllä noudatti samaa kaavaa kuin New Yorkin terrori-iskut. Näitäkin iskuja oli suunniteltu pitkään ja huolella, päämääränä oli mahdollisimman monen ihmisen kuolema ja kuten terroristeilla yleensäkin, internet oli suunnittelussa keskeinen työväline.

Terroristi tarvitsee länsimaista teknologiaa iskeäkseen länsimaihin. Sitä aatemaailmaa, jota ilman tuota teknologiaa ei olisi olemassa, hän vihaa.

Suurin osa Britanniassa suunnitellusta terrori-iskusta epäillyistä on maan omia kansalaisia. He ovat syntyneet vuoden 1980 vaiheilla, radikalisoituneet kotimaassaan ja saaneet myös vaikutteita ulkomailta. Monet ovat keskiluokkaisia, hyvin koulutettuja nuoria miehiä.

Samanlainen tausta oli vuosi sitten Lontoon metrossa itsemurhaiskun tehneillä nuorilla. He ovat varttuneet länsimaassa mutta eivät koskaan kunnolla kotiutuneet sinne.

Ilmiö ei tietenkään rajoitu pelkästään Britanniaan. Vastikään maahanmuuttajien rikollisuutta selvitettäessä Suomessakin todettiin nimenomaan tuo ”toisen polven” ongelma. Suomeen muuttaneiden ulkomaalaisten jälkeläiset elävät kahden kulttuurin välissä eivätkä oikein kotiudu kumpaankaan.

Valtaosa nuorista toki sopeutuu mutta pienelle vähemmistölle se ei onnistu. Suomessa seurauksena saattaa olla rikollisuutta, muualla jotakin vieläkin pahempaa.

Torjuttukin terrori-isku onnistui sotkemaan maailman lentoliikenteen pahanpäiväisesti. Yritys jätti todennäköisesti pysyvämmätkin jäljet länsimaihin entisestäänkin kiristyneinä lentokenttien turvatarkastuksina ja sitä myöten pidentyvinä matkustajajonoina, matkustamisen hankaloitumisena. Se on tietenkin pieni riesa siihen verrattuna, että terroristit olisivat onnistuneet aikeessaan.

Terrorismin torjunnasta on tullut kilpavarustelua. Nyt syntyneen kaaoksen jälkeen eri maiden turvajärjestelmät päivitetään, ja vastaavasti uudet terroristikandidaatit ryhtyvät pohtimaan uusia keinoja niiden kiertämiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole samanlaista kuin aikoinaan kylmän sodan kilpavarustelu suurvaltojen kesken. Silloin vastapuolen kanssa oli ainakin periaatteessa mahdollista neuvotella. Nyt ei.

Laajaa tuhoa synnyttävän terrori-iskun suunnittelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Nyt paljastunut aie ei siis mitenkään voinut olla Israelin ja Hizbollahin välienselvittelyn synnyttämä spontaani reaktio.

Tämä on sikäli murheellinen johtopäätös, että se myös pakottaa ajattelemaan terrorismia pysyvänä tai ainakin pitkäaikaisena uhkana länsimaissa. Niin kauan kuin terrorismia synnyttävät perimmäiset ongelmat säilyvät, mitään tyhjäksi tehtyä tuhotyön yritystä ei voi pitää viimeisenä eikä viimeistä vapaana olevaa terroristia saada kiinni.