Kolumnit Uutiset

Viitaniemi: Hiljaiset runokylät

Kovin ohuiksi, lähes olemattomiksi ovat käyneet Elias Lönnrothin jalanjäljet kansalliseepoksemme syntysijoilla Vienan Karjalassa.

Yritin niitä viikolla etsiä ja toki löysinkin, mutta Lönnroth sen enempää kuin Kalevalakaan ei ole kovin merkittävä asia ainakaan paikallisille, jo perin vähälukuiseksi käyneelle rahvaalle.

Suomessa asiat kyllä tiedetään ja historia on hallinnassa. Karjalan laulumailla pidetään nykyisin matalaa, tuskin havaittava profiilia. Kylät ovat autioituneet ja elämän liekki on hiipumassa.

Etevän oppaan avulla vielä jotakin löytyy. Uhtualla, jota venäläiset kutsuvat Kalevalaksi, on raitin varrella Lönnrothin mänty. Se on jostain muualta tuotu viimeisiään vetelevä männynkelo, mikä kai vaihdetaan uuteen tarpeen mukaan.

Vuokkiniemen kylä, joka meillä tunnetaan merkittävänä runokylänä, on muutaman tönön taajama. Sen uhkein rakennus on suomalaisten työnä ja rahoilla pystytetty hirsinen koulu.

Tien toisella puolella olevan, myös suomalaisten kustantaman nuoriso- ja kerhotalon pihapiiri on sekin päässyt jo ruohottumaan.

Vuokkiniemen nähtävyys, ikiaikainen aittakylä on rumaksi ränsistynyt.  

Taiteilija Alpo Sailon veistämän patsaan kopio runonlaulaja Miihkaili Perttusesta nököttää orpona kylää halkovan männikköisen harjun lappeessa.

Muutaman sadan ihmisen asutuksen pääväestöä ovat iäkkäät leskimummot. He hoitavat uutterasti kasvimaitaan, marjastavat, sienestävät, säilövät maan annit ja kuivaavat kalat. 

Nämä ikoneitaan kumartavat tomerat moamot pitävät runokylän vähäistä elämänliekkiä vielä muutaman vuoden yllä.

Vienan miehet ovat uupuneet viinaan ja viety kalmistoon hyvissä ajoin ennen vanhuutta. Nuoriso on muuttanut pois, runoperinteistä ei ole elättäjäksi.

Kyläkaupan edustalla nuokkuneen, resuisen mieskolmikon suusta ei suinkaan kummunnut kalevalamittaista nelipolvista trokeeta, vaan pitkäkestoisen juopottelun sävyttämää karjalankielistä mölinää Suomen prihojen tervetuliaisiksi.

Näiltä reppanoilta, kenties oikeiden runontaitajien jälkeläisiltä, ei kovin kaksista eeposta keräisi edes itse Elias Lönnroth.

Ne, jotka sanovat Vienanmeren Belomorskia, suomalaisittain Sorokkaa, maailman rumimmaksi kaupungiksi, ovat oikeassa. 

Sitä hääppöisempi ei ole Kemikään, joka kylmän sodan aikana oli suljettu sotilaskaupunki ydinaseineen.

Näissä valkean meren kaupungeissa aika pysähtyi Neuvostoliiton romahdukseen eikä uuden polun päätä ole toistaiseksi löytynyt.  

Ankeista aineellisista puitteista huolimatta karjalaisten ihmisten rinnassa sykkii edelleen lämmin ja vieraanvarainen sydän. 

Korteeriemäntämme, ainakin kahdeksankymppisen Tamaran ruokapöytä oli runsas, kyly kuuma ja peti pehmoinen.

– Menkeä hyvällä onnella, käyköön Jumala kanssanne, huikkaisi sydämellinen Tamara jäähyväisiksi.

Matka Vienan ikiaikaisten salomaiden kurjilla teillä, Lönnrothin jalanjäljissä on merkittävä kokemus. 

Elämykseksi se jalostuu vasta, kun reissusta selviää ehjänä kotiin.

 

Jukka Viitaniemi
kirjoittaja on ansaittuja eläkepäiviään viettävä Hämeen Sanomien pitkäaikainen toimittaja
viitaniemet@pp.inet.fi

Päivän lehti

6.6.2020