Uutiset

Viitaniemi: Sellainen ol Viipuri...

Vaikka lomalla kuuluisi olla vaan eikä puhaltua turhiin suorituspaineisiin, silti suoritin matkan Viipuriin muutaman minulle läheisen ihmisen kanssa.

Tein samalla kertaa kaksikin matkaa, ensimmäisen ja viimeisen.
Aiemmat kokemukseni ovat etäältä, neuvostoajalta, jolloin perehdyin kaupunkiin kerran tai pari ainoastaan asemalaiturin tasalta. Noilla matkoilla äiti-Venäjän ytimiin käsitykseni sosialismista hahmottui ja vahvistui.

Suhtaudun Viipuriin ja Karjalaan viileän ulkopuolisesti. Minulla ja suvullani ei ole ollut siellä suunnassa menetyksiä eikä merkityksiä. Niinpä ei ole vaatimuksiakaan.

Perimätietona tiedän, että isoisä kävi Viipurissa niistämässä punakapinan liekkiä silloin, kun sen työn aika oli.

Hänen poikansa, enoni, poistui Suomen armeijan vääpelinä kaupungista viimeisten joukossa kesällä 1944.

Jälkeenpäin hän kertoi, että hänelle jäi vahva kuva, etteivät valloittajat nähneet kovin myönteiseksi hänen läsnäoloaan. Ampuivat paljon, kovaa ja kohti perääntyjiä.

Sotaveteraani korosti aina, ettei hän lähde koskaan Viipurin suuntaan ilman kahta vahvistettua panssaridivisioonaa.

Tällaisilla siteillä Viipuriin tunteet eivät yllä paloksi asti. En silti hitustakaan pilkkaa ihmisiä, joilla tunteita on, vahvojakin Viipuria kohtaan.

Maailma olisi nykyistä vielä paljon kylmempi paikka, ellei kenelläkään olisi minkäänlaisia tunteita.

On luonnollista, että kotikonnuiltaan häädettyjen ikävä ei hellitä koskaan ja koettelemukset periytyvät myös jälkipolville.

2006 helmikuun Viipuri on masentava kyhäelmä. Vanha ryhti on lopullisesti romahtamassa, uutta ei ole ja komeat talot maatuvat käsiin.

Yleinen epäsiisteys ja nuhruisuus lyövät läpi, kulkukoirat ja jotkut kerjäläiset täydentävät ikävää vaikutelmaa.

Kaikilla julkisilla paikoilla noljakoi päivystävä kutale, joka suomea murtaen vaihtaisi rahaa, myisi kalaverkkoja, laittomia äänitteitä, kaikenmaailman roinaa ja rihkamaa.

Jotkut supattelevat toivovansa meidän perehtyvän asenteiltaan suopeisiin naisiin, joilta irtoasi tuokio viidelläkympillä. Samoja löysälavettisia notkui myöhemmin illalla hotellin baarissa, jossa kaikui kaupallisen rakkauden kolkko nauru.

Pieni vilppi ja koijaus kuuluvat kovin monen nykyviipurilaisen perusominaisuuksiin. Niillä kaduilla juopunut olisi tosi turvaton.

Vaikka ihminen olisi kuinka varaton tahansa, sen ei automaattisesti pitäisi suistaa häntä siivottomaksi. Köyhäkin voi pitää itsensä ja ympäristönsä puhtaana ja siistinä.

Parin päivän perehtyminen ei jalostanut minua Viipurin ystäväksi eikä menneiden haikailijaksi. Mieleen jäi päällimmäisenä sääli osattoman kaupungin nykykomentoa kohtaan.

Nuorella iällä omaksuttu käsitykseni sosialismista ja erityisesti sen pitkäkestoisista vaikutuksista ihmisiin ja yhteisöihin vahvistui entisestään.

Menee melkoinen tovi, ennenkuin Viipuri tokenee, vaikka sosialismista on jo aikaa.

Toipuneeko koskaan, suuren maan rajakolkan raukka kaupunkipolo?

Päivän lehti

29.5.2020