Voihan kokki

Laatutietoisuus on lyönyt läpi niin kotikokkailussa kuin kuluttamisessakin. Avainsanoja ovat kestävyys, juurevuus, luomu, lähiruoka ja terveellisyys.

2010-luvun statussymboleita eivät olekaan minkkiturkki tai muskelivene vaan tilliliha, mikäli on uskominen Helsingin Sanomien 26.4. juttua.

Tillilihahan on perinteisistä perinteisin kotimainen ruoka. Ja se, että koulun ruokalistan inhotuimmasta ruokalajista on tullut kotikulinaristien kokkaushaaste, on nostanut tillilihan statusruokien joukkoon.

Juju ei ole itse ruokalajissa, vaan siinä, että sen osaa valmistaa kotimaisista aineksista kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja vielä niin, että se maistuu hyvältä.

Ja luonnollisesti saavutus päivitetään reaaliaikaisesti sosiaalisessa mediassa.

Samaan aikaan toisaalla Marttaliiton Lapsiperheiden arjen tukeminen -hanke on törmännyt todelliseen uusavuttomuuteen (IL 28.4.). Kotitalousneuvojien eteen on tullut mitä moninaisimpia tapoja pyörittää huushollia. Monissa perheissä neuvojan on pitänyt lähteä liikkeelle aivan alkeellisista perusasioista, kuten perunoiden keittämisestä.

 

Onko nyt niin, että eriarvoistuminen näkyykin ulkoisten statussymbolien sijaan esimerkiksi ruokakulttuurissa? Jotkut haluavat satsata kulinaarisiin nautintoihin, kun toiset taas ovat keittiössä täysin uusavuttomia. Ulkoisten tekijöiden sijaan vaakakupissa painaakin henkinen pääoma?

Statussymbolisen kokkaamisen suhteen minä en taida koskaan yltää kärkipäähän, en lähellekään. Tillilihan salaisuudet eivät minua yksinkertaisesti kiinnosta. Samaan aikaan kun työpaikan miehet vaihtavat keskenään ruokareseptejä, minä huokailen mitä laittaisin viikonloppuna ruoaksi. Jonkin perusruoan olen oppinut laittamaan kelvollisesti, usean yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta gourmet-kokkailu on minulle täysin vieras laji.

 

Ehkä kyse on siitä, että arjen luksusta ja statusta onkin se aika, jonka jonkin askareen tekemiseen voi ja haluaa käyttää? Siinä kun lapsiperheen kiireiset uravanhemmat turvautuvat eineksiin, on todellista elitismiä laittaa rauhassa kotiruokaa lähituottajan aineksista.

Mene ja tiedä. Ei se perunoiden keittely niin kovin luksukselta tunnu, olivat ne kuinka lähellä tuotettuja tahansa.

Ehkä on vain niin, että kun kokkaaminen ei oikeasti kiinnosta, on turha yrittää huijata itseään, että tässä nyt kohotetaan statusta oikein kunnolla. Eineksiä en juuri käytä, ja kokkaamisen perusasiat ovat hallussa, mutta kun lapsiperheessä ruokaa on ”pakko” tehdä, ei siitä luksusta saa vaikka kuinka haluaisi.

Onneksi elämänlaatua mitataan niin monella muullakin asialla kuin vain kokkaustaidoilla.