Uutiset

Yksi mies kahdensadan hahmon nahoissa

-Olen mennyt kuin ajopuu, näyttelijä Ismo Kallio luonnehtii pian puolivuosisataista taivaltaan teatteritaiteen ja viihteen ammattilaisena.

Työtä ja kiirettä Kalliolla on kieltämättä riittänyt, kosolti ja monenlaista. Päätyössään – näyttelijänä teattereissa ja elokuvissa – hän on tehnyt reilusti yli kaksisataa roolia, samalla kun on ehtinyt opettaa pitkään Teatterikorkeakoulussa ja Sibelius-akatemiassa.

Niiden päälle tulevat vielä lätkäistään vahvat siivut tv-, radio- ja levyviihdettä Vara-Manuineen ja Arabi Ahabeineen.

Ismo Kallio jäi vuonna 2002 virallisesti eläkkeelle, mutta jatkaa täysillä. Kansallisteatterin ensi-illasta, jossa hän näytteli Gloucesterin kreiviä Reko Lundanin ohjaamassa Shakespearen Kuningas Learissa, ei ole vuottakaan.

-Olen kyllä saanut tehdä paljon, ihan laidasta laitaan, myös syviä klassisia osia. Vaikka kiittäviä kritiikkejä on tullut, niin joskus hirvittää ajatella, mitä niistä hienoista näytelmistä nuorempana oikeastaan ymmärsi.

Kallio ei kiellä, etteikö jokin kielteinen arvostelu olisi jäänyt mieleen pyörimään.

-Nuorena luin kritiikit tarkkaan, mutta nykyään sitä on hieman suurpiirteisempi. Silti jos kriitikko on alallaan arvostettu, niin arvostelu saattaa säteillä tuleviinkin töihin.

Turkulaiseen pikkupoikaan iski näyttelemisen kipinä jo 1940-luvulla, ja 18-vuotiaana ylioppilaana Kallio pääsi teatterikouluun vuonna 1954.

Koulu toimi silloin Kansallisteatterin vintillä, ja sitä johti pitkän linjan teatterimies Wilho Ilmari.

-Koulu antoi työkalut teatterintekoon. Ja Ville oli isähahmo, melkoinen ihmistuntija ja kouluttaja, joka korosti oman työmme kunnioittamista.

Kallio on pysynyt uskollisesti muutamassa isossa teatterissa: neljä vuotta Turun kaupunginteatterissa, 18 vuotta Helsingin kaupunginteatterissa ja Kansallisessa jo neljännesvuosisadan.

Hän ylistää teatterityötä, tekstin ja esityksen synteesiä, iloa astua mukaan alati muovautuvaan prosessiin. Näytelmien katoavainen kertaluonne ei häntä häiritse.

-Koskaan ei ensi-illassa olla valmiita. Siitä esitys vasta kehittyy, kasvaa, syvenee ja kevenee. Leffa taas pannaan purkkiin, ja se jää sinne muuttumattomana. Nuorten näyttelijöiden pitäisi tehdä lavatöitä paljon.

Kussakin ryhmässä syntyvä ihmisten yhteisyys on Kalliolle pääasia. Hän muistuttaa teknisen henkilökunnan tärkeydestä, ja hyvän vastanäyttelijän hän nostaa suorastaan ”aarteeksi”.

Satojen roolien miehelle taitaa mieluisin olla kuusinkertaisen isoisän osa.

– Lasten lasten kasvun kautta sitä ikään kuin narraa itselleenkin lisää aikaa. (STT)