Kolumnit Uutiset

Ylisuuret korotukset rapauttivat kilpailukyvyn

Suomi keikkui 2000-luvun alkupuoliskon kilpailukykytilastojen kärjessä.

Nyt noilta sijoilta on tultu ropisten alas. Vienti piiputtaa pahasti ja teollisuus liputtaa tuotantoa ulos kiihtyvällä vauhdilla.

Miten tässä on päässyt näin käymään?

Kallis euro, Nokian vaikeudet ja paperin kulutuksen väheneminen, onhan näitä.

Liian vähän on kuitenkin puhuttu siitä, ettei Suomi kestä nykyistä palkankorotustahtia.

Saksassa työvoimakustannukset ovat jopa laskeneet viiden viime vuoden aikana. Meillä palkat ovat samanaikaisesti nousseet 20 prosenttia. Ero on hirvittävä ja näkyy hintakilpailukyvyssämme kaikkialla.

Ennen euroa kilpailukyky pantiin kuntoon devalvaatioilla. Nyt ei D-vitamiinia voi käyttää. Ainoa keino löytyy palkkamaltista.

Se on kuitenkin unohdettu tyystin. Yksittäistä syyllistä on turha hakea. On tehty poliittisia virheitä, arvioitu työmarkkinoiden lainalaisuuksia väärin, eikä veronalennuksia ole käytetty korotusten kompensoimiseen.

Vielä viisi vuotta
sitten valtiovarainministeri Jyrki Katain
en (kok.) julisti, ettei Suomella ole vanhenevan väestön lisäksi muita heikkouksia.

Lausahdus sai päännyökytyksiä oikealta, vasemmalta ja keskeltä. Konsensushenki kukoisti.

Kilpailukyvyn perään ei huudeltu. Sen sijaan ryhdyttiin kilpalaulantaan siitä, miten suuria kuoppakorotuksia kukin ammattiryhmä tarvitsee. Katainen julisti, että Sari Sairaanhoitaja pitää nostaa palkkakuopasta.

Mediaan levisi väite 500 euron kertakorotuksesta hoiva-alan ihmisille.

Vaatimukset riistäytyivät kulovalkean tavoin muillekin aloille. Kun vielä EK tyrmäsi tupot ja ajoi väen väkisin liittokohtaisiin ratkaisuihin, alkoi huutokauppa palkankorotuksista.

Työnantajapuoli uskoi, että liitoissa ja työpaikoilla saadaan korotukset sovittua alan ja yrityksen maksukyvyn mukaan.

Usko ei kuitenkaan ollut tiedon väärtti. Työmarkkinoilla ei yrityksen maksukyky ja tuottavuuskehitys paina, kun korotusten perään huudellaan.

Neuvotteluaseman vahvuus ratkaisee. Hyvän työllisyyden oloissa ja työvoimapulan pelossa korotushaitari venyy enemmän kuin olisi varaa.

Kaiken lisäksi korkea järjestäytymisaste antaa liitoille muskeleita, joiden edessä on parempi taipua kuin tapella.

Keskitetyissä ratkaisuissa keskusjärjestöjen harteille lisättiin vastuu kilpailukyvystä, työllisyyskehityksestä ja inflaation torjunnasta. Ostovoiman turvaaminen oli vain yksi tasavertainen osa muuta sopimista.

Näin pitäisi ajatella nytkin, oli sopimisen malli mikä tahansa. Viime sopimuskierroksella kehiteltiin raamiratkaisua Ruotsin mallin pohjalta. Harjoittelun tulos jäi torsoksi.

Mallia pitäisi ottaa 1990-luvun jälkipuoliskosta. Kilpailukykyä parannettiin yhteisestä sopimuksesta nollakorotuksilla. Tuloksena oli paalupaikka kilpailukyvyssä ja yli 300 000 uutta työpaikkaa!